Syyllisyydentunnosta

Kysyin Hupakon lääkärikäynnin yhteydessä Akan Chorulon-lääkityksestä, koska annos oli niin valtava, enkä netistä löytänyt muita kuin 0,2ml-annostuksia. Akkahan sai 3 ml lääkettä. Lääkäri oli eri kuin Akan kanssa käydessä, mutta sama joka hoiti Mimmiä, ja hän oli konsultoinut Akkaa hoitanutta lääkäriä. Olin huojentunut, kun kuulin, että heillä oli tuolloin Chorulonista vain miedompaa liuosta, koska yleisemmin marsuilla käytetty vahvempi liuos oli loppu. Hän myös sanoi, ettei Chorulonista pitäisi olla mitään haittaa jos ei hyötyäkään marsulle, jolla ei ole kystia.
On huojentava tietää, etten ainakaan välillisesti aiheuttanut turhalla/liian suurella lääkityksellä Akan kuolemaa.

Viimeinen Akasta otettu kuva lauantailta, jolloin Akka kuoli. Yritin tukirukinnan lomassa saada ruokahalua heräämään laittaalla nenän eteen Akan lempiruokia, mutta se vain käänsi pään pois. Tässä vaiheessa jalatkaan eivät enää kantaneet :(.

Tiedän, että tää on ihan pään seinään hakkaamista, mutta itsesyytöksiä on vaikea saada loppumaan. Musta tuntuu, että olisi vaan pitänyt huomata syömättömyys tai jotain muita oireita aiemmin. En tiedä johtuiko Akan kuolema ollenkaan paastosta, mutta ei se kai mahdotontakaan ole. Jos Akka oli syömättä jo aamusta saakka niin kyllä se varmasti sitä heikensi aika tavalla. Tai jopa edellisestä yöstä. Muistaakseni Akka kyllä tuli syömään pelettiä aamulla, mutta ei mulla siitä tarkkaa muistikuvaa ole. En kiinnittänyt siihen tarpeeksi huomiota kun en pariin päivään lääkärissäkäynnin jälkeen nähnyt mitään merkkejä huonosta voinnista.  Lääkäri päivystyksessä sanoi, että Akka oli nestehukkainen. Olin juottanut sitä kyllä, mutta oliko se sitten kuitenkin pidempään syömättä/juomatta/liikkumatta pidempään kuin luulin, jos kuivuminen oli edennyt pitkälle?
Tietysti on aina mahdollista, että Akalla oli jokin piilevä sairaus, joka aiheutti kuoleman, eikä syömättömyys. Kasvain tai vaikka sydänvika. Teoriaa tukee se, että kunnossa tapahtui täydellinen romahdus, jota ehkä hetken syömättömyys ei saisi aikaan. Akan ruokahalu ei huonontunut vähitellen vaan loppui kuin seinään. Samoin se lakkasi liikumasta ja reagoimasta noin ylipäätään. Tukiruokinnalla ei ollut kuntoon oikeastaan minkäänlaista vaikutusta, ei myöskään kipulääkkeellä. Normaaliakin papanaa tuli. Vain välillä, mutta kuitenkin ihan tavallisen näköistä papanaa. Ennen viime hetkiä Akan paino oli tasaisessa laskussa kuukausikaupalla, vaikka se söi ihan samaan tahtiin kuin muut. Samoin oli niitä ajoittaisia hengitysoireita, jotka tulivat ja häipyivät.

Ehkä en kai olisi voinut tehdä mitään toisin. Ruumiinavausta en halunnut kuitenkaan teettää. Osittain pelkuruudesta, jos paljastuisi, että omalla toiminnallani jotenkin aiheutin Akan kuoleman. Olin myös niin uupunut valvottuani Akan kanssa, että halusin vain saada prosessin päätökseen. Eikä meillä ole pakastintakaan, ja Akka kuoli pyhäpäivänä. Siivosin kaikki jäljet Akan sairaudesta pois silmistä, koska joka kerta kun näin jonkin tukiruokintavälineen, tai vaikka pyyhkeen, jonka päällä Akka oli maannut, tuli taas tosi surullinen olo.

Mulla on kauhea ikävä Akkaa. Sen kuolemasta on niin vähän aikaa ja olin niin tottunut sen läsnäoloon, että välillä unohdan, ettei se olekaan tuolla. Ja sitten muistan taas ja paino laskeutuu vatsaan. Se on niin elävänä mun mielessä, että välillä luulen sivusilmällä näkeväni sen puuhailemassa omiaan aitauksessa. Aitaus vaikuttaa ihan liian isolta ja kolkolta neljälle marsulle.