tiistai 15. huhtikuuta 2014

Marsujen kevätrieha

Ihana kevät! Tässä kuvatodisteita eilisestä ensimmäisestä kunnollisesta ulkoa haetusta ateriasta. Marsut söivät jopa kasan alle piilotetut porkkanat ja kurkut suurella antaumuksella, jäi kai moodi päälle. Tänään en uskaltanut edes hakea mitään, pelkään nyppiväni koko piharinteen paljaaksi kaikesta syötäväksi kelpaavasta ennen kuin kasvukausi edes kunnolla alkaa..


Kevään kunniaksi marsut on keksineet uusia kujeita. Olen taistellut tyttöjen kanssa siitä, saako aitauksen mattojen alla olla. Tyllerö on erityisen taitava ja sinnikäs kaivelija, ja muut käyttävät sen kaivamia käytäviä hyväkseen. Maton alla nukkuva marsu on puoliksi tosi söpö kun vain jalka näkyy kalterien välistä maton alta, ja puoliksi tosi raivostuttava, kun se on potkinut samalla kaikki papanansa laidan yli sillä söpöllä pikkujalalla. Onhan se kaiveleminen kiva virike marsuille, mutta vaikeuttaa siivoamista melko paljon. Oonkin viettänyt pitkiä aikoja asetellen kiviä strategisiin paikkoihin, mutta marsut on aina ovelampia. Ja oon joutunut myös pesemään mattoja useammin. Loppukevennyksenä syyllinen, joka yrittää näyttää pieneltä ja viattomalta.

Marsut on niin suloisia nukkuessaan. Tuolla ne nytkin rötköttää, mutta heti kun nostaa kännykän ottaakseen kuvan, ne jotenkin maagisesti aistii sen, ja puhelin on täynnä kuvia juuri heränneistä marsuista nukkuvien sijaan.. Tämänkin kuvan otti poikaystävä enkä mä.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Marsumuistoja 2/2


Tämä kuva on kyllä ihan ala-arvoinen, eikä tee oikeutta kohteelleen. Harmi todella ettei ole parempaa, koska Maija oli tosi kaunis marsu. Maija eli Aniaras Musta Maija oli kaunis pieni self black, joka muistaakseni oli syntynyt loppuvuodesta 2001. Maija ei ollut tyypiltään paras mahdollinen rotumarsu, koska oli pieni, siro ja pitkänokkainen, mutta väriltään ehkä ihan hyvä. Maija oli edellisen lauman ainoa varsinainen "oma" marsuni, ja se oli minulle siksi tosi tärkeä. Maija oli todella sysimusta, kiiltävä kaunotar. Sillä oli niin sileä karva, että oli vaikea pitää sitä hyppysissä jos se ryhtyi kärsimättömäksi. Maija oli luonteeltaan rauhallinen, ujo ja kiltti, oikea pikkuenkeli. Se oli luonteensa puolesta automaattisesti lauman alimmainen, mikä sopi sille oikein hyvin.
Kävin tuolloin vielä harvakseltaan näyttelyissä, ja Maija sijoittui muistaakseni parhaimmillaan pet-luokassa kolmanneksi. Maija-parka kuitenkin vihasi korvien puhdistusta, joten ajattelin näyttelyttämisen kannalta vaadittavan puhtaustason olevan sille epäreilu... Lisäksi Maija oli sen verran arka, etteivät näyttelyt oikein olleet sen juttu muutenkaan.
Maijalla oli melko ikävä loppu. Se eli 5-vuotiaaksi, ja sillä oli ehkä jonkinlainen perussairaus, mahdollisesti kasvain. Ainakin lopetuksen jälkeen kun lihasjännitys oli kadonnut, sen maha näytti hyvin muhkuraiselta ja pöhöttyneeltä. En kuitenkaan tarkasti tiedä, mikä sen vei huonoon kuntoon, koska ruumiinavausta ei tehty. Kuitenkin lähes vuoden ennen kuolemaansa se alkoi pudottaa karvaa ensin niskasta ja selästä ja lopulta se oli lähes kalju. Myös rumaa, hilseilevää mustaa rupea ilmestyi sinne tänne. Osa karvoista kasvoi välillä takaisin. Olimme aika neuvottomia sen suhteen, sillä eläinlääkäri sanoi raapenäytteen perusteella kyseessä olevan sikaripunkin jonkinlainen räjähdysmäinen lisääntyminen marsun turkissa. Hoitoa ei kuulemma ollut,ja lääkärin mukaan lääkepesu tappaisi marsun. Koska Maija ei kuitenkaan raapinut itseään kovasti, ja käytös säilyi normaalina, ajattelimme, että se ei ehkä kärsi kovasti. Mitä ikinä olikaan, se ei tarttunut onneksi muihin marsuihin, niin kuin ei eläinlääkärin mukaan pitänytkään käydä. Paino laski lopulta hyvästä ruokahalusta huolimatta ja lopulta se menetti elämänhalunsa ja selvästi kärsi, jolloin vein sen lopetettavaksi. Se oli ensimmäinen lemmikkini, jonka kohtalosta jouduin päättämään, ja olin siihen tosi kiintynyt, joten päätös otti koville. Sain olla sen kanssa kuitenkin viimeiseen asti. Eläinlääkäri oli hyvin huomaavainen, joten kokemus oli jollakin tapaa surullisuudestaan huolimatta lohdullinen.


Tässä kuvassa on Sipi eli Aniaras Kelpo Kuningatar, brindle aby, ja lempileluni Ziggy-seepra. Maija ja Sipi olivat syntyneet suunnilleen samoihin aikoihin ja tulivatkin meille yhtä aikaa eunukki-Timpan haaremiksi. Sipi oli siskoni Annan marsu. Sipin nimi oli oikeastaan alun perin Silvia, sillä se oli projektin rahoittajan ja kuninkaallishullun äitimme nimivaatimus. Melko pian kävi kuitenkin selville, ettei Sipissä oikein ollut aristokraattista arvokkuutta, joten sähäkämpi lempinimi vakiintui käyttöön. Sipi oli Maijan vastakohta, äänekäs, ärhäkkä ja peloton. Luulen, että meidän entisessä laumassa oli sen takia hirmu vähän selkkauksia, kun sen lisäksi, että laumassa oli uros,kaikki olivat myös luonteeltaan niin erilaisia,että arvojärjestys oli itsestäänselvä.
Näyttelyissä Sipi puri kaikkia tuomareita. Yhdessä arvostelukaavakkeessa luki "bites like hell", heh.. Ei se ollut ilkeä, mutta oman arvon tuntoinen kyllä. Sipi ei ollut mikään superkaunis aby, mutta ehti saada kaksi sertiä, ennen kuin meitä alkoi nolottaa liikaa näyttelyttääksemme purevaa pikkupirulaista. Lisäksi se alkoi aikuistuttuaan olla "hieman" pyöreä. Kun Sipi meni makuulle lättänäksi mahalleen, sen ruseteista muodostui shakkilauta... Sen lempipuuhaa oli pissiä Maija-paran päälle ja nuolla sitten kuivunut suola sen korvista.. En tiedä olivatko nämä puuhat oikeasti yhteydessä toisiinsa, mutta siltä se vaikutti. Tuohon aikaan meillä oli myös suolakivi, ja Sipi vietti pitkiä aikoja vuorotellen nuoleskellen suolakiveä ja juoden vettä.
Sipi asui hetken vielä myös Nupun kanssa meidän opiskelijakämpässä Kokkolassa, mutta jo siellä sillä alkoi olla sairauden oireita, ja kesälomalla sen tila huononi. Ajoittain syödessään Sipiltä tuli syömänsä asia ulos nenästä puoliksi sulaneena tai pureskeltuna. Tämä taisi aiheuttaa sille tulehdusta hengitysteihin, ja parin antibioottikuurin jälkeen jouduimme luovuttamaan. Sipi lopetettiin 7-vuotiaana.


Nuppu oli tuimailmeinen, mutta tyynesti elämään suhtautuva  risteytysmarsu rehellisellä golden agouti, white -värityksellä. Se saattoi olla Timpalle sukua, koska tuli samalta eläintilalta, josta meidän lähieläinkauppammekin marsut olivat kotoisin. Nuppu tuli laumaamme Maijan kuoltua ja Nupun itsensä jäätyä ilman häkkitoveriaan, siskoaan Nappia ystävämme luona. Nappi oli muuten sheltien näköinen, kun taas Nupulla oli rusetteja.

Laumaan siirtäminen sujui muistaakseni täysin ilman ongelmia,ihan kuin kaikki olisivat aina asuneet yhdessä, vaikka olin vähän huolestunut etukäteen, koska sekä Sipi että Nuppu olivat aika sähäköitä. Tosin Timpan liehittely-yritykset eivät tehonneet Nuppuunkaan. Timppa-parka. Nuppua oli vaikea käsitellä silloin kun sen karva oli kasvanut liian pitkäksi, koska etupää ja takapää olivat ihan saman näköiset ja väriset. Koskaan ei tiennyt etukäteen kumpi oli kumpi, ja saattoi yrittää nostaa väärästä päästä. Siksi Nupulla oli usein tällainen hieman ruma, mutta käytännöllinen polkkatukka. Lisäksi pitkään turkkiin tuli tietty pissarastoja, jos sitä ei pitänyt lyhyenä. Koska olen itse ohuttukkainen, kadehdin Nupun turkkia, se oli varmaan oikeasti viisi kerta paksumpi kuin mun tukka. Nuppu on ainut marsu, josta on kunnon kuva, koska sen on ottanut Annan valokuvaajapoikaystävä, joka oli tuolloin 2008 jo kuvioissa. Nuppu sai ainoana marsuistamme nukkua pois kotona, ilman ainakaan mitään huomattavissa olevaa sairautta vuonna 2009. Se olikin jo 8- tai 9-vuotias (en tiedä tarkkaa syntymäpäivää), joten luulen, että sydän petti. Itse asiassa Nuppu ei koko elämänsä aikana joutunut käymään kertaakaan eläinlääkärissä. Nuppu sai asua viimeisen vuotensa yksin, mutta äidin ja isän sohvapöydän alla herkuilla hemmoteltuna perheen ainoana lemmikkinä koiramme Ellin kuoltua.

Tässä vielä kuva musta ja Nupusta vuodelta 2008.


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Marsumuistoja 1/2

Kevät vissiin inspiroi kun tulee näin usein kirjoitettua päiväkirjaan, mutta menköön nyt :). Halusin kirjoittaa juttua ensimmäisistä marsuistani, sillä ne ovat kuitenkin se syy, miksi minulla nykyisinkin on marsuja. Osa saattaa olla vähän kertausta esittelystä, koska en jaksa lukea, mitä olen sinne höpissyt.
Tässä on meidän Timppa.

Kuvassa on myös lempiasuni vuodelta 2002, vaaleansiniset farkut ja farkkutakki. Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta, meillä ei ollut kovin hyvää kameraa tuolloin. Olisi kiva jos marsuista olisi vähän parempia kuvia, mutta en ainakaan löytänyt mitään tämän kummempaa.
Mikähän tuo väri muuten on? Pää on kai golden agouti, sitten sen on kroppa on jonkinlainen black roan. Timpassa oli myös pieni cream-värinen läiskä ja pieni harmaa läiskä mahassa. Timppa oli siis risteytys, min-kä varmasti voi ulkonäöstä päätelläkin.  Muistaakseni Timpan "virallinen" nimi oli Hänen Korkeutensa Timoteus Ardemum Suuri Tammi; älkää kysykö miksi, koska en muista :). Kaipa se oli 12-vuotiaan luovuuden tulosta. Timppa oli minun ja siskoni ensimmäinen oma lemmikki, ja saimme sen vuonna 2001 (muistaakseni). Olimme kyllä tietoisia, että marsuja tarvitsee olla vähintään kaksi. Timppa oli kuitenkin heräteostos, sillä kun näimme sen pienenä ja surkeana eläinkaupassa samassa häkissä ison ja komean siskonsa kanssa (Timpalla saattaa siis hyvinkin olla jälkikasvua jossain..), joka pomotti täysillä pikkuraukkaa, emme voineet jättää sitä sinne. Tai ehkä muuten iso, ilkeä sisko olisi lähtenyt kanssamme kotiin, sillä olimme ajatelleet ottaa tyttömarsuja, mutta se olikin jo varattu... Niinpä pikkuinen harittavasilmäinen ja eriparikorvainen Timppa sai meiltä kodin.

Timppa oli minulle "the marsu". Jo ensimmäisenä iltana se veti häkissään pukkirallia niin hurjasti, että luu-limme siskon kanssa, että sillä on epilepsia. Ehkä siksi, että Timppa oli ensimmäiset kuukautensa yksin ennen kuin sen naisseuralaiset saapuivat, se oli tosi kiintynyt ihmisiin ja erittäin kesy. Toki pidimme sille myös ahkerasti seuraa. Timppa muun muassa rakasti pienenä estehyppelyä. Rakensimme sille joidenkin pienten leluhevosten esteistä ja isän rakentamista marsuesteistä radan huoneen ympäri ja se ihan oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti hyppi esteitä kaksi tai kolme kierrosta yhteen menoon. Lisäksi Timppa-rukka luuli käsiä marsuiksi silloin kun sillä ei vielä ollut marsuseuraa. Huomasimme sen yhtenä päivänä kun istuimme sen kanssa lattialla leikkimässä ja laitoin käteni sattumalta rennosti Timpan viereen, ja se asettui välittömästi nukkumaan käden viereen. Timppa seurasi kättä, kun kättä "kävelytti" ympäriinsä ja alkoi pukitella, jos ädellä imitoi pukkihyppyjä. Sitten kun oikeat tytöt tulivat se oli hetken hämmentynyt ja huristeli tyttöjen sijaan käsille..

Timppa oli myös tähän mennessä ainoa marsuni, joka on kerjännyt rapsutusten lisäksi syliin pääsyä kii-peämällä kädelle ja kurkottelemalla takajaloilla kohti kun häkkiä lähestyi. Sylissä se retkahti heti rennoksi ja kirputti sormia vaikka tunnin jos sen antoi jatkaa :). Timpan erikoisuus oli suklaahulluus. Se meni ihan sekaisin haistaessaan erityisesti Tobleronen. Naisonnea kastraatti-Timpalla ei juuri ollut. Sen hurisemisyritykset olivat usein vähän säälittävän kuuloisia, ja se päätyikin usein vähän nolona hurisemaan itsekseen ja kaatamaan koppeja häkin nurkkaan tyttöjen torjuttua sen tylysti, mutta sinnikäs se oli. Urokseksi Timppa oli aika pieni, 1100 gramman luokkaa.

Timppa oli suhteellisen terve marsu. Elämänsä aikana sillä oli muistaakseni pari silmätulehdusta ja yksi hengitystietulehdus. Timppa jouduttiin lopettamaan 2006, ilmeisesti kasvaimen takia. Se pyöri välillä kummallisesti ympyrää pää kallellaan loppuaikoinaan, mutta antibiootti ei auttanut. Olen usein miettinyt, olisimmeko pystyneet tekemään enemmän useammankin marsun kohdalla, sillä en suoraan sanottuna muista miten niitä eläinlääkärissä hoidettiin/kotona lääkittiin. En esimerkiksi koskaan tukiruokkinut marsua, oska en saanut sellaiseen ohjeita. Olin lisäksi niin nuori, että en osannut oikein kyseenalaistaa jos eläinlääkärissä ei oikein ollut motivaatiota tutkia marsuja tai tarjota muuta kuin antibioottia. Ollessani kesäleirillä, äiti joutui viemään Timpan lopetettavaksi kun se sai halvauksen tai meni muuten nopeasti tosi huonoon kuntoon. Se surettaa vähän vieläkin, sillä en päässyt olemaan Timpan kanssa sen viimeisinä hetkinä.  Kaikki kuolleet marsumme on haudattu syreenien alle, missä ne saivat kesällä syödä ruohoa.

Tästä tulikin niin pitkä juttu, että jätän muut marsut myöhemmäksi. Jutussa on näköjään omituisesti me- ja minä-muotoa sekaisin, koska kerron aina lapsuuden juttuja me-muodossa. Sen siitä saa kun on kaksonen.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kesäsuunnitelmia

Uuh, tilasin Zooplussalta kaksi tämmöistä:

http://m.zooplus.fi/shop/jyrsijat/hakkitarvikkeet/majat/puu/143021

Katsotaan saako noihin viisi marsua pariksi kesäyöksi ilman, että listivät toisiaan vai pitääkö ostaa vielä kolmas. Harkitsin ensin, että tekisin itse, mutta onhan siitä aika iso vaiva kun mulla ei ole taitotaipumuksia tommoseen nikkarointiin ollenkaan. Multa kuluisi kuitenkin tuohon tuntikausia, ja kyllähän ne materiaalitkin maksaa. Laiska mikä laiska. Sen verran ajattelin nikkaroinnilla itseäni vaivata, että mahdollisesti yhdistäisin kopit putkella, jotta lauma pääsee liikkumaan mökistä toiseen sen mukaan kenen kanssa parhaiten viihtyy. Mikäli nyt ne edes ehjänä tulee perille.

Ostos johtui oikeastaan siitä, että kesä lähestyy kovaa vauhtia. Sain tänään ensimmäiset tuoreet haettua ulkoa! Vuohenputkea, voikukkaa ja siankärsämöä, pikkupikkuversoina toki kaksi pikkupikkukourallista, mutta kyllä marsut arvosti. Houkuttelin ne johdattelemalla vuohenputken versolla kaikki samalle paikalle, jotta kukaan ei jäisi ilman. Sitten kului 20 sekuntia hartaan hiljaisuuden vallitessa, vain leuat jauhoi. Sitten vielä viimeiset 10 sekuntia vingahdusten säestämänä kun tytöt ajoivat toisiaan viimeisten makupalojen luota. Kevät <3!

Edit. 4.4.2014

Tänään ne kopit nyt tuli. En ollut (tietenkään) kotona kun lähetti tuli, eivät (tietenkään) soittaneet ennen toimitusta. Onneksi se ei kuitenkaan haitannut paljon, koska lähiposti on R-kiskalla kulman takana. Otin siis poikaystävän kera kaljakärryn mukaan, kärryt siis vain siksi koska paketti painoi tietojen mukaan huimat 14 kiloa ;). Ei se oikeasti kyllä ollut sitten niin painava.
Kopit tulivat ehjänä perille. Laatukin ihan ok muuten, mutta puu haisi ihan hirveän vahvasti petsiltä. Jouduin siksi siirtämään ne parvekkeelle. Toivottavasti petsi on myrkytöntä, vaikka eipä siinä paljon pureksittavia pintoja sisäpuolella olekaan. Lisäksi kattopäällysteestä irtoaa aika paljon putua ja puu on pehmeää, mikä oli kyllä kuuselta odotettavissakin kai.
Pohjalaatikkoa kopeissa ei ole, vaan pelkkä puulattia, joten pitänee keksiä joku niittikiinnitteinen vahakangasviritelmä, jotta pissa ei imeydy ja siivous on helpompaa.