Tämä kuva on kyllä ihan ala-arvoinen, eikä tee oikeutta kohteelleen. Harmi todella ettei ole parempaa, koska Maija oli tosi kaunis marsu. Maija eli Aniaras Musta Maija oli kaunis pieni self black, joka muistaakseni oli syntynyt loppuvuodesta 2001. Maija ei ollut tyypiltään paras mahdollinen rotumarsu, koska oli pieni, siro ja pitkänokkainen, mutta väriltään ehkä ihan hyvä. Maija oli edellisen lauman ainoa varsinainen "oma" marsuni, ja se oli minulle siksi tosi tärkeä. Maija oli todella sysimusta, kiiltävä kaunotar. Sillä oli niin sileä karva, että oli vaikea pitää sitä hyppysissä jos se ryhtyi kärsimättömäksi. Maija oli luonteeltaan rauhallinen, ujo ja kiltti, oikea pikkuenkeli. Se oli luonteensa puolesta automaattisesti lauman alimmainen, mikä sopi sille oikein hyvin.
Kävin tuolloin vielä harvakseltaan näyttelyissä, ja Maija sijoittui muistaakseni parhaimmillaan pet-luokassa kolmanneksi. Maija-parka kuitenkin vihasi korvien puhdistusta, joten ajattelin näyttelyttämisen kannalta vaadittavan puhtaustason olevan sille epäreilu... Lisäksi Maija oli sen verran arka, etteivät näyttelyt oikein olleet sen juttu muutenkaan.
Maijalla oli melko ikävä loppu. Se eli 5-vuotiaaksi, ja sillä oli ehkä jonkinlainen perussairaus, mahdollisesti kasvain. Ainakin lopetuksen jälkeen kun lihasjännitys oli kadonnut, sen maha näytti hyvin muhkuraiselta ja pöhöttyneeltä. En kuitenkaan tarkasti tiedä, mikä sen vei huonoon kuntoon, koska ruumiinavausta ei tehty. Kuitenkin lähes vuoden ennen kuolemaansa se alkoi pudottaa karvaa ensin niskasta ja selästä ja lopulta se oli lähes kalju. Myös rumaa, hilseilevää mustaa rupea ilmestyi sinne tänne. Osa karvoista kasvoi välillä takaisin. Olimme aika neuvottomia sen suhteen, sillä eläinlääkäri sanoi raapenäytteen perusteella kyseessä olevan sikaripunkin jonkinlainen räjähdysmäinen lisääntyminen marsun turkissa. Hoitoa ei kuulemma ollut,ja lääkärin mukaan lääkepesu tappaisi marsun. Koska Maija ei kuitenkaan raapinut itseään kovasti, ja käytös säilyi normaalina, ajattelimme, että se ei ehkä kärsi kovasti. Mitä ikinä olikaan, se ei tarttunut onneksi muihin marsuihin, niin kuin ei eläinlääkärin mukaan pitänytkään käydä. Paino laski lopulta hyvästä ruokahalusta huolimatta ja lopulta se menetti elämänhalunsa ja selvästi kärsi, jolloin vein sen lopetettavaksi. Se oli ensimmäinen lemmikkini, jonka kohtalosta jouduin päättämään, ja olin siihen tosi kiintynyt, joten päätös otti koville. Sain olla sen kanssa kuitenkin viimeiseen asti. Eläinlääkäri oli hyvin huomaavainen, joten kokemus oli jollakin tapaa surullisuudestaan huolimatta lohdullinen.
Tässä kuvassa on Sipi eli Aniaras Kelpo Kuningatar, brindle aby, ja lempileluni Ziggy-seepra. Maija ja Sipi olivat syntyneet suunnilleen samoihin aikoihin ja tulivatkin meille yhtä aikaa eunukki-Timpan haaremiksi. Sipi oli siskoni Annan marsu. Sipin nimi oli oikeastaan alun perin Silvia, sillä se oli projektin rahoittajan ja kuninkaallishullun äitimme nimivaatimus. Melko pian kävi kuitenkin selville, ettei Sipissä oikein ollut aristokraattista arvokkuutta, joten sähäkämpi lempinimi vakiintui käyttöön. Sipi oli Maijan vastakohta, äänekäs, ärhäkkä ja peloton. Luulen, että meidän entisessä laumassa oli sen takia hirmu vähän selkkauksia, kun sen lisäksi, että laumassa oli uros,kaikki olivat myös luonteeltaan niin erilaisia,että arvojärjestys oli itsestäänselvä.
Näyttelyissä Sipi puri kaikkia tuomareita. Yhdessä arvostelukaavakkeessa luki "bites like hell", heh.. Ei se ollut ilkeä, mutta oman arvon tuntoinen kyllä. Sipi ei ollut mikään superkaunis aby, mutta ehti saada kaksi sertiä, ennen kuin meitä alkoi nolottaa liikaa näyttelyttääksemme purevaa pikkupirulaista. Lisäksi se alkoi aikuistuttuaan olla "hieman" pyöreä. Kun Sipi meni makuulle lättänäksi mahalleen, sen ruseteista muodostui shakkilauta... Sen lempipuuhaa oli pissiä Maija-paran päälle ja nuolla sitten kuivunut suola sen korvista.. En tiedä olivatko nämä puuhat oikeasti yhteydessä toisiinsa, mutta siltä se vaikutti. Tuohon aikaan meillä oli myös suolakivi, ja Sipi vietti pitkiä aikoja vuorotellen nuoleskellen suolakiveä ja juoden vettä.
Sipi asui hetken vielä myös Nupun kanssa meidän opiskelijakämpässä Kokkolassa, mutta jo siellä sillä alkoi olla sairauden oireita, ja kesälomalla sen tila huononi. Ajoittain syödessään Sipiltä tuli syömänsä asia ulos nenästä puoliksi sulaneena tai pureskeltuna. Tämä taisi aiheuttaa sille tulehdusta hengitysteihin, ja parin antibioottikuurin jälkeen jouduimme luovuttamaan. Sipi lopetettiin 7-vuotiaana.
Nuppu oli tuimailmeinen, mutta tyynesti elämään suhtautuva risteytysmarsu rehellisellä golden agouti, white -värityksellä. Se saattoi olla Timpalle sukua, koska tuli samalta eläintilalta, josta meidän lähieläinkauppammekin marsut olivat kotoisin. Nuppu tuli laumaamme Maijan kuoltua ja Nupun itsensä jäätyä ilman häkkitoveriaan, siskoaan Nappia ystävämme luona. Nappi oli muuten sheltien näköinen, kun taas Nupulla oli rusetteja.
Laumaan siirtäminen sujui muistaakseni täysin ilman ongelmia,ihan kuin kaikki olisivat aina asuneet yhdessä, vaikka olin vähän huolestunut etukäteen, koska sekä Sipi että Nuppu olivat aika sähäköitä. Tosin Timpan liehittely-yritykset eivät tehonneet Nuppuunkaan. Timppa-parka. Nuppua oli vaikea käsitellä silloin kun sen karva oli kasvanut liian pitkäksi, koska etupää ja takapää olivat ihan saman näköiset ja väriset. Koskaan ei tiennyt etukäteen kumpi oli kumpi, ja saattoi yrittää nostaa väärästä päästä. Siksi Nupulla oli usein tällainen hieman ruma, mutta käytännöllinen polkkatukka. Lisäksi pitkään turkkiin tuli tietty pissarastoja, jos sitä ei pitänyt lyhyenä. Koska olen itse ohuttukkainen, kadehdin Nupun turkkia, se oli varmaan oikeasti viisi kerta paksumpi kuin mun tukka. Nuppu on ainut marsu, josta on kunnon kuva, koska sen on ottanut Annan valokuvaajapoikaystävä, joka oli tuolloin 2008 jo kuvioissa. Nuppu sai ainoana marsuistamme nukkua pois kotona, ilman ainakaan mitään huomattavissa olevaa sairautta vuonna 2009. Se olikin jo 8- tai 9-vuotias (en tiedä tarkkaa syntymäpäivää), joten luulen, että sydän petti. Itse asiassa Nuppu ei koko elämänsä aikana joutunut käymään kertaakaan eläinlääkärissä. Nuppu sai asua viimeisen vuotensa yksin, mutta äidin ja isän sohvapöydän alla herkuilla hemmoteltuna perheen ainoana lemmikkinä koiramme Ellin kuoltua.
Tässä vielä kuva musta ja Nupusta vuodelta 2008.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti