Tässä on meidän Timppa.
Kuvassa on myös lempiasuni vuodelta 2002, vaaleansiniset farkut ja farkkutakki. Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta, meillä ei ollut kovin hyvää kameraa tuolloin. Olisi kiva jos marsuista olisi vähän parempia kuvia, mutta en ainakaan löytänyt mitään tämän kummempaa.
Mikähän tuo väri muuten on? Pää on kai golden agouti, sitten sen on kroppa on jonkinlainen black roan. Timpassa oli myös pieni cream-värinen läiskä ja pieni harmaa läiskä mahassa. Timppa oli siis risteytys, min-kä varmasti voi ulkonäöstä päätelläkin. Muistaakseni Timpan "virallinen" nimi oli Hänen Korkeutensa Timoteus Ardemum Suuri Tammi; älkää kysykö miksi, koska en muista :). Kaipa se oli 12-vuotiaan luovuuden tulosta. Timppa oli minun ja siskoni ensimmäinen oma lemmikki, ja saimme sen vuonna 2001 (muistaakseni). Olimme kyllä tietoisia, että marsuja tarvitsee olla vähintään kaksi. Timppa oli kuitenkin heräteostos, sillä kun näimme sen pienenä ja surkeana eläinkaupassa samassa häkissä ison ja komean siskonsa kanssa (Timpalla saattaa siis hyvinkin olla jälkikasvua jossain..), joka pomotti täysillä pikkuraukkaa, emme voineet jättää sitä sinne. Tai ehkä muuten iso, ilkeä sisko olisi lähtenyt kanssamme kotiin, sillä olimme ajatelleet ottaa tyttömarsuja, mutta se olikin jo varattu... Niinpä pikkuinen harittavasilmäinen ja eriparikorvainen Timppa sai meiltä kodin.
Timppa oli minulle "the marsu". Jo ensimmäisenä iltana se veti häkissään pukkirallia niin hurjasti, että luu-limme siskon kanssa, että sillä on epilepsia. Ehkä siksi, että Timppa oli ensimmäiset kuukautensa yksin ennen kuin sen naisseuralaiset saapuivat, se oli tosi kiintynyt ihmisiin ja erittäin kesy. Toki pidimme sille myös ahkerasti seuraa. Timppa muun muassa rakasti pienenä estehyppelyä. Rakensimme sille joidenkin pienten leluhevosten esteistä ja isän rakentamista marsuesteistä radan huoneen ympäri ja se ihan oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti hyppi esteitä kaksi tai kolme kierrosta yhteen menoon. Lisäksi Timppa-rukka luuli käsiä marsuiksi silloin kun sillä ei vielä ollut marsuseuraa. Huomasimme sen yhtenä päivänä kun istuimme sen kanssa lattialla leikkimässä ja laitoin käteni sattumalta rennosti Timpan viereen, ja se asettui välittömästi nukkumaan käden viereen. Timppa seurasi kättä, kun kättä "kävelytti" ympäriinsä ja alkoi pukitella, jos ädellä imitoi pukkihyppyjä. Sitten kun oikeat tytöt tulivat se oli hetken hämmentynyt ja huristeli tyttöjen sijaan käsille..
Timppa oli myös tähän mennessä ainoa marsuni, joka on kerjännyt rapsutusten lisäksi syliin pääsyä kii-peämällä kädelle ja kurkottelemalla takajaloilla kohti kun häkkiä lähestyi. Sylissä se retkahti heti rennoksi ja kirputti sormia vaikka tunnin jos sen antoi jatkaa :). Timpan erikoisuus oli suklaahulluus. Se meni ihan sekaisin haistaessaan erityisesti Tobleronen. Naisonnea kastraatti-Timpalla ei juuri ollut. Sen hurisemisyritykset olivat usein vähän säälittävän kuuloisia, ja se päätyikin usein vähän nolona hurisemaan itsekseen ja kaatamaan koppeja häkin nurkkaan tyttöjen torjuttua sen tylysti, mutta sinnikäs se oli. Urokseksi Timppa oli aika pieni, 1100 gramman luokkaa.
Timppa oli suhteellisen terve marsu. Elämänsä aikana sillä oli muistaakseni pari silmätulehdusta ja yksi hengitystietulehdus. Timppa jouduttiin lopettamaan 2006, ilmeisesti kasvaimen takia. Se pyöri välillä kummallisesti ympyrää pää kallellaan loppuaikoinaan, mutta antibiootti ei auttanut. Olen usein miettinyt, olisimmeko pystyneet tekemään enemmän useammankin marsun kohdalla, sillä en suoraan sanottuna muista miten niitä eläinlääkärissä hoidettiin/kotona lääkittiin. En esimerkiksi koskaan tukiruokkinut marsua, oska en saanut sellaiseen ohjeita. Olin lisäksi niin nuori, että en osannut oikein kyseenalaistaa jos eläinlääkärissä ei oikein ollut motivaatiota tutkia marsuja tai tarjota muuta kuin antibioottia. Ollessani kesäleirillä, äiti joutui viemään Timpan lopetettavaksi kun se sai halvauksen tai meni muuten nopeasti tosi huonoon kuntoon. Se surettaa vähän vieläkin, sillä en päässyt olemaan Timpan kanssa sen viimeisinä hetkinä. Kaikki kuolleet marsumme on haudattu syreenien alle, missä ne saivat kesällä syödä ruohoa.
Tästä tulikin niin pitkä juttu, että jätän muut marsut myöhemmäksi. Jutussa on näköjään omituisesti me- ja minä-muotoa sekaisin, koska kerron aina lapsuuden juttuja me-muodossa. Sen siitä saa kun on kaksonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti