Hyvästi, rakas Eukko.
Eukko tuli meille syyskuussa 2012 Akan kanssa ensimmäisinä marsuinani tauon jälkeen. Ennen meille tuloaan Eukko oli saanut kaksi isoa poikuetta, joista jää maailmaan paljon Eukon näköisiä lilac-abyja.
Eukko oli aina laumansa pomo. Alussa Akan kanssa se ei joutunut asemaansa paljon todistelemaan, mitä nyt tyrkki sitä pois ruokakupilta. Kun Mimmi tuli pari kuukautta myöhemmin laumaan, Eukosta kuoriutuikin yhtäkkiä tiukka pomottaja. Kaipa sen piti tehdä selväksi omituiselle yli-itsevarmalle tirriäiselle, kuka määrää kaapin paikan. Sittemmin Eukko ei ole pahemmin joutunut todistelemaan valtaansa eikä kiusaamaan ketään. Sen luonne pehmeni iän myötä paljon. Kaikki kunnioittivat sitä ilman mutinoita, ja sille annettiin aina tilaa. Vaikka Eukko oli mukavuudenhaluinen, eikä yleensä puuttunut kitinöihin, se kävi kuitenkin aina ratkaisemassa pitkään jatkuneet kiistat. Pitkään se jaksoi seurata sivusta muiden kähinöitä, mutta pinnan pettäessä aina yksi väliintulo riitti pistämään lauman ruotuun. Viimeinen vuosi blondien munasarjakystaleikkauksen jälkeen oli hyvin rauhallinen ja sopuisa, ja Eukko sai keskittyä siihen, mitä se eniten rakasti: syömiseen ja nukkumiseen. Erityisesti lekottelu oli Eukon rakas harrastus, ja se löysi ja omi itselleen parhaat ja pehmeimmät makuupaikat.
Eukko otti itsensä aina hieman vakavasti, ja koetti kaikissa tilanteissa säilyttää arvokkuutensa oikean leidin tavoin. Tuoreruoan kuikutukseen Eukko alkoi osallistua vasta vanhemmiten, hieman koomisin tuloksin. Kyljet kyllä liikkuivat komeasti, mutta suusta kuului pelkkää pihinää ja kähinää ja usein jälkijunassa, kun muut olivat jo lopettaneet. Eukon ilme oli liikuttavan toiveikas joka kerta, kun se kuuli rapinaa tai muuta ruokaan viittaavaa ääntä. Sillä oli äärimmäisen söpö tapa kurotella kaulaansa äänten tai herkkujen suuntaan pysyen muuten paikallaan. Eukko ei koskaan turhaan hötkyillyt. Vanhuusaikoinaan se tuli majesteetillisesti viimeisenä kaikessa rauhassa ruokakupille, kuin näyttääkseen muille, kuinka tosimarsu toimii. Ja herkut se tiesi saavansa aivan hyvin lempikoppiinsa suoraan suuhun, kun jaksoi hieman odottaa, että muut ovat seisoneet päällään ja kaakattaneet laumassa kuperkeikkoja tehden saadakseen namupaloja. Lempikoppi oli tietysti se, missä pystyi syömään suoraan makuultaan kahden heinäseimen välissä.
Eukko toi mieleeni jonkinlaisen pienen mukavuudenhaluisen peikon. Sillä oli hassut karvaiset eri tasoilla lerpattavat korvat, ihanat punaiset mulkosilmät, joista näkyi aina hieman hupsusti valkoista reunoilta, pörröinen kaunisvärinen turkki ja takapuolen päällä keikkuva voitontöyhtö.
Ja aina papana varpaiden välissä.
Nämä kuvat Jimmy otti Eukon viimeisenä päivänä. Ostin tuon kuvassa näkyvän mikrokuituhanskan Eukolle, jotta sillä olisi mukavampi olla.
Hei hei, Eukko. Pidä laumaa silmällä pilven reunalta <3.
lauantai 17. syyskuuta 2016
perjantai 16. syyskuuta 2016
Eukon kanssa viimeiselle matkalle
Tänään lähdemme Eukon kanssa illalla viimeiselle matkalle.
Tukitoimet eivät enää parantaneet Eukon oloa. Kipulääkkeestä huolimatta sen pissaaminen kävi koko ajan vaivalloisemmaksi ja nyt parin viimeisen päivän aikana selvästi kivuliaaksi, koko ajan enemmän. Antibiootin lopetin, kun Eukon maha meni sekaisin, mutta ruokahalu eikä mikään muukaan siitä lainkaan parantunut. Ajattelin, että huono ruokahalu hyvällä tuurilla olisi ehkä antibiootin syytä, mutta luultavasti kyse on kasvaimen aiheuttamasta tukalasta tunteesta, mahdollisesti kivulloisuudesta. Se liikkuu paljon vähemmän kuin ennen, ja silloinkin takapää kummallisesti ylhäällä kömpelösti. Ehkä se aristaa virtsarakon aluetta. Eukko ei selvästikään pysty lepäämään levollisesti, vaan kököttää jalkojensa päällä pystymättä kunnolla makaamaan.
Herkut kyllä kiinnostavat, ja Eukko tulee hakemaan osuutensa tuoreruoista ja pelleteistä ja maistelee usein heinääkin, vaikka suu selvästi liikkuu hitaasti. Paino on laskenut huomattavasti tukiruokinnasta huolimatta. En viitsi Eukkoa kiusata yöllä tukiruokinnalla, mutta päivisin olen ruokkinut sen 3-5 kertaa, vaikka jotain se saa kyllä itsekin syötyä. En halua, että sillä on vielä vatsakin kipeä kaiken muu lisäksi. Olen laittanut aitaukseen paljon pehmeitä makuupaikoja ja tarjoillut usein herkkuja, jotta Eukon viimeiset hetket olisivat mahdollisimman mukavia.
Nyt on hyvä hetki lähteä, ennen kuin kipu muuttuu kovemmaksi. En halua odottaa, että Eukko ihan selvästi kärsii, ennen kuin vien sen eutanasiaan.
Laumakaverit ovat olleet todella mukavia ja lempeitä Eukolle. On ollut todella liikuttavaa huomata, että ne ymmärtävät mistä on kyse. Eukko on käynyt nuolemassa ihan kaikkien silmät ja korvat, mikä on poikeuksellista. Se lepäilee usein Hupakon kyljessä kiinni hoitaen sen turkkia ja nojaten nenää sen kylkeen. Ehkä Hupakon olemus rauhoittaa tai lohduttaa sitä, eikä Hupakko ole ajanut sitä pois, vaikka tavallisesti kukaan mun marsuista ei ole kiinnostunut nukkumaan kylki kyljessä. Tai sitten Eukko ajattelee, että Hupakosta isoimpana ja lihavimpana tulee seuraava laumanjohtaja ja se antaa sille vinkkejä :).
Kirjoitan tämän tekstin hieman jäsennelläkseni ajatuksiani. Olen ollut koko viikon todella surullinen, kun olen tätä päätöstä tehnyt. Marsujen (ja ehkä kaikkien eläinten) omistamisessa tämä on se surkein osuus, kun pitää tehdä näin vaikeita päätöksiä, joissa ei ole oikeaa ja väärää.
Leikkaustakin kyllä harkitsin, ja meinasin kallistuakin siihen vaihtoehtoon, mutta tulin siihen tulokseen, että Eukko on liian heikko ja vanha. Leikkauksella se saisi ehkä vuoden tai korkeintaan kaksi elinikää, mikä sinänsä on pitkä aika. Mutta mahdollisuus siihen, että leikkaus onnistuisi, eli löytyisi leikattavissa oleva kasvain, joka ei ole levinnyt, Eukko selviäisi heikossa kunnossa anestesiasta, ja toipuminen onnistuisi, mikä ei ole Eukon ikäiselle ja kuntoiselle yhtään selvä asia, on ihan häviävän pieni. Kaikista todennäköisimmin kasvain on hankalasti kiinnittynyt ja anestesia liian suuri riski. Noin heikkokuntoisen eläimen jälkihoito olisi todella haastavaa. Olisi kauheaa altistaa Eukko kokemukselle, josta se ei lopulta selviäisikään, vaan olisin aiheuttanut sille vain ylimääräistä tuskaa. Marsuhan ei voi valita, mutta pohtiessani asiaa tulin siihen tulokseen, että lähtemällä leikkaukseen olisin ajatellut lähinnä itseäni, ja vältellyt omaa luopumisen tuskaani, kuin ajatellut Eukon parasta.
Eukko on elänyt jo pitkän, täyden elämän, ja olen velkaa sille hyvän lopun ilman suuria tuskia. Aion olla sen kanssa lopetuksessa. Onneksi myös Jimmy tukee minua ja suree Eukkoa kanssani. Myös muu perheeni ja ystäväni ovat olleet tukena ja ymmärtäneet, eivätkä vähätelleet suruani tämän asian kanssa. Olen siitä hyvin kiitollinen, koska tiedän, että kaikilla näin ei ole.
Hyvää matkaa, Eukko-rakas.
Tukitoimet eivät enää parantaneet Eukon oloa. Kipulääkkeestä huolimatta sen pissaaminen kävi koko ajan vaivalloisemmaksi ja nyt parin viimeisen päivän aikana selvästi kivuliaaksi, koko ajan enemmän. Antibiootin lopetin, kun Eukon maha meni sekaisin, mutta ruokahalu eikä mikään muukaan siitä lainkaan parantunut. Ajattelin, että huono ruokahalu hyvällä tuurilla olisi ehkä antibiootin syytä, mutta luultavasti kyse on kasvaimen aiheuttamasta tukalasta tunteesta, mahdollisesti kivulloisuudesta. Se liikkuu paljon vähemmän kuin ennen, ja silloinkin takapää kummallisesti ylhäällä kömpelösti. Ehkä se aristaa virtsarakon aluetta. Eukko ei selvästikään pysty lepäämään levollisesti, vaan kököttää jalkojensa päällä pystymättä kunnolla makaamaan.
Herkut kyllä kiinnostavat, ja Eukko tulee hakemaan osuutensa tuoreruoista ja pelleteistä ja maistelee usein heinääkin, vaikka suu selvästi liikkuu hitaasti. Paino on laskenut huomattavasti tukiruokinnasta huolimatta. En viitsi Eukkoa kiusata yöllä tukiruokinnalla, mutta päivisin olen ruokkinut sen 3-5 kertaa, vaikka jotain se saa kyllä itsekin syötyä. En halua, että sillä on vielä vatsakin kipeä kaiken muu lisäksi. Olen laittanut aitaukseen paljon pehmeitä makuupaikoja ja tarjoillut usein herkkuja, jotta Eukon viimeiset hetket olisivat mahdollisimman mukavia.
Nyt on hyvä hetki lähteä, ennen kuin kipu muuttuu kovemmaksi. En halua odottaa, että Eukko ihan selvästi kärsii, ennen kuin vien sen eutanasiaan.
Laumakaverit ovat olleet todella mukavia ja lempeitä Eukolle. On ollut todella liikuttavaa huomata, että ne ymmärtävät mistä on kyse. Eukko on käynyt nuolemassa ihan kaikkien silmät ja korvat, mikä on poikeuksellista. Se lepäilee usein Hupakon kyljessä kiinni hoitaen sen turkkia ja nojaten nenää sen kylkeen. Ehkä Hupakon olemus rauhoittaa tai lohduttaa sitä, eikä Hupakko ole ajanut sitä pois, vaikka tavallisesti kukaan mun marsuista ei ole kiinnostunut nukkumaan kylki kyljessä. Tai sitten Eukko ajattelee, että Hupakosta isoimpana ja lihavimpana tulee seuraava laumanjohtaja ja se antaa sille vinkkejä :).
Kirjoitan tämän tekstin hieman jäsennelläkseni ajatuksiani. Olen ollut koko viikon todella surullinen, kun olen tätä päätöstä tehnyt. Marsujen (ja ehkä kaikkien eläinten) omistamisessa tämä on se surkein osuus, kun pitää tehdä näin vaikeita päätöksiä, joissa ei ole oikeaa ja väärää.
Leikkaustakin kyllä harkitsin, ja meinasin kallistuakin siihen vaihtoehtoon, mutta tulin siihen tulokseen, että Eukko on liian heikko ja vanha. Leikkauksella se saisi ehkä vuoden tai korkeintaan kaksi elinikää, mikä sinänsä on pitkä aika. Mutta mahdollisuus siihen, että leikkaus onnistuisi, eli löytyisi leikattavissa oleva kasvain, joka ei ole levinnyt, Eukko selviäisi heikossa kunnossa anestesiasta, ja toipuminen onnistuisi, mikä ei ole Eukon ikäiselle ja kuntoiselle yhtään selvä asia, on ihan häviävän pieni. Kaikista todennäköisimmin kasvain on hankalasti kiinnittynyt ja anestesia liian suuri riski. Noin heikkokuntoisen eläimen jälkihoito olisi todella haastavaa. Olisi kauheaa altistaa Eukko kokemukselle, josta se ei lopulta selviäisikään, vaan olisin aiheuttanut sille vain ylimääräistä tuskaa. Marsuhan ei voi valita, mutta pohtiessani asiaa tulin siihen tulokseen, että lähtemällä leikkaukseen olisin ajatellut lähinnä itseäni, ja vältellyt omaa luopumisen tuskaani, kuin ajatellut Eukon parasta.
Eukko on elänyt jo pitkän, täyden elämän, ja olen velkaa sille hyvän lopun ilman suuria tuskia. Aion olla sen kanssa lopetuksessa. Onneksi myös Jimmy tukee minua ja suree Eukkoa kanssani. Myös muu perheeni ja ystäväni ovat olleet tukena ja ymmärtäneet, eivätkä vähätelleet suruani tämän asian kanssa. Olen siitä hyvin kiitollinen, koska tiedän, että kaikilla näin ei ole.
Hyvää matkaa, Eukko-rakas.
Eukko ja Hupakko <3 |
tiistai 13. syyskuuta 2016
Eukko sairastaa
Synkempiä kuulumisia pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Lähdin hieman yli viikko sitten lomalle Italiaan, ja heti ensimmäisenä päivänä marsuja hoitanut serkkuni laittoi viestin, että Eukko pissaa verta. Olin jo pidempään ihmetellyt Eukon pissasta märkää ja jopa rastoittunutta takamusta ja pessyt sitä säännöllisesti. Olin laittanut asian vanhuuden piikkiin, kun paino ja kaikki muukin oli säilynyt normaalina. Onneksi olin muistanut mainita Eevalle asiasta, ja hän nopeasti olikin huomannut, että verenpissijä on juuri Eukko.
Tietysti tällaiset jutut tapahtuvat, kun on viikon verran poissa pelistä ja kaiken lisäksi lauantaina kaikkien muiden kuin päivystyspaikkojen sulkeuduttua. Verta ei tullut kovin paljon, ja Eukko oli kivuton, pirteä ja söi normaalisti, joten (riskillä kyllä, myönnetään) päätimme seurailla tilannetta. Viikonlopun ajan tilanne pysyikin onneksi samana, ja tilasin maanantaille ajan lähieläinlääkäriin.
Yllätys oli aikamoinen, kun sieltä soitettiin, että Eukko on ultrakuvien perusteella TIINEENÄ... No, sehän ei tietenkään ole mahdollista. Olin soittanut klinikalle etukäteen ja selittänyt juurta jaksain tilanteen, Pyysin puhelimessa antibiootteja ja ultraamaan kivien varalta. Ilmeisesti tieto oli jäänyt johonkin puolitiehen. Tietysti tilanne on sekava, kun ei ole itse paikalla, mutta vähän pakkasi turhauttamaan, kun näin erikoisia diagnooseja annetaan 6-vee mummomarsulle... Kunnollista näkymää ei oltu ultralla saatu, mutta onneksi antibiootit annettiin mukaan, vaikkei pissaa oltukaan tutkittu.
Viikon kuuri meni lähes kokonaan poissaollessamme. Palasin sunnuntaina hakemaan marsut kotiin. Onneksi Eeva asui vanhempieni talossa, johon olin marsutkin vienyt, joten lääkitseminen kahdesti päivässä ei ollut ongelma, ja Eeva olikin selvinnyt siitä hienosti. Eukko on kyllä kiltti mussu.
Virtsan verisyys ei kuitenkaan kuurista huolimatta ollut hävinnyt mihinkään, joten vein Eukon uudestaan lekuriin maanantaina, tällä kertaa Johanna Raulion luokse Vantaalle. Perusteellisesta ultraamisesta huolimatta Eukon virtsarakkoa ei saatu kuviin lainkaan, vaikka nesteytettiin ja annettiin nesteenpoistolääke, jotta typötyhjään rakkoon saataisiin nestettä. Mitään kohtukasvaimeen tai munasarjakystiin viittaavaa ei näkynyt, eikä lääkärin mukaan veri tuli selvästi rakosta, eikä vulvasta, sillä virta on tasaisesti värjäytynyttä. Todennäköisesti rakko ei näkynyt kuvissa siksi, että siellä on valitettavasti kasvainta. Samaan viittaisi se, että virtsaaminen ei näytä olevan Eukolle erityisen kivuliasta. Isot kivet (toinen mahdollinen syy verivirtsaisuuteen) aiheuttaisivat paljon kipua, kasvain sen sijaan ei välttämättä juurikaan, vaikka vuotaisikin verta. Yksi syy sille, miksi Eukon takapää on ollut pissainen voisi olla se, että kasvain täyttää rakkoa suurelta osin, ja siksi Eukko virtsaa pieniä määriä usein.
Tämä kaikki käy järkeen, mutta ainoa tapa varmistua asiasta olisi leikata Eukko ja katsoa rakkoon. Lääkäri sanoi, että on suuri mahdollisuus siihen, että kasvain ei ole leikattavissa, että se esimerkiksi kasvaa pitkin virtsarakon seinämiä. Myös järki sanoo, ettei leikata kannata. Eukko on lähes kuusivuotias ja laihtunut nyt sairauden aikana yli sata grammaa, eli yleiskuntokin on kovin huono. Sydän kuitenkin yrittää vähän esittää, että josko Eukon yleiskunto saataisiin kohoamaan kipulääkkeellä (saimme sen vasta nyt, aiempi lääkäri ei määrännyt) ja ruokahalun buustaamisella, niin leikkaus voisikin olla vaihtoehto. Se olisi ainoa keino pidentää Eukon elämää. Kasvaimen kanssa ei luultavasti pitään enää eletä elämisen arvoista elämää. Johanna Raulio sanoi olevansa kovin kiinnostunut leikkaamisesta, ja toki teorian tasolla itsekin kannatan sitä (leikkaaville lääkäreille saisi lisää kokemusta, jos ihmiset leikkauttaisivat marsujaan enemmän), ja sanoi, että jos avatessa todetaan, että vaiva ei ole leikkaushoidettavissa, minulle koituisi leikkauksesta vain lopetuskulut, eli rahallinen satsauskaan ei olisi hirveän suuri. Raadollista ajatella rahaa tällaisessa asiassa, mutta en voi väittää etteikö sekin olisi yksi päätöksiin vaikuttava tekijä.
Eniten tässä tilanteessa kuitenkin haluan taata Eukolle mahdollisimman hyvän loppuelämän riippumatta siitä, miten pitkä se on. Lääkäri sanoi, etteivät ainoat vaihtoehdot tässä tilanteessa ole leikkaus tai välitön lopetus, vaan Eukon tilaa voi seurailla vielä kotona, jos kunto ei romahda. Kunpa vain joku osaisi kertoa, miten tässä tulee toimia, mutta oikeita vastauksia ei kai ole.
Itkin jo koko maanantain ennen lääkäriä, kun ajattelin, että lääkärireissu saattaisi samalla olla Eukon viimeinen matka. Annoin marsuille ennen matkaan lähtöä tuorekasan vähän niin kuin hyvästeiksi laumalle, että ne saisivat ainakin vielä kerran tehdä jotain mukavaa kimpassa, varmuuden vuoksi. Kun nyt katson aitaukseen, niin Eukko näyttää vaisulta, eikä useinkaan lepää rauhallisesti, vaan kököttää enemmän. Kipuvinkunaa ei kuulu, mutta ei tuo näky oikein sydäntä lämmitä. Ruoka vielä maistuu, vaikka vähän hitaasti, mutta erityisesti herkut uppoavat ja maailman meno kuitenkin vielä kiinnostaa. Toistaiseksi jatkamme siis vielä antibioottikuurilla ja kipulääkkeellä. Ei voi tietää, miten tilanne edistyy. Uskon, että pian on kuitenkin päätösten aika. En missään nimessä halua, että Eukko joutuu kärsimään.
Voi minun ihanaa Eukkoani. Vadelmasilmäinen, kirjavaturkkinen lempeä vanhus, rautainen ja oikeudenmukainen laumanjohtaja, hieman vakavasti itsensä ottava sohvaperuna. Inhoaa kylpyjä ja harjaamista, rakastaa kuivattuja herneitä. Ei ole toista samanlaista. Yhteistä matkaa meillä on jo neljä vuotta takana, ja olisinn toivonut, että pari enemmänkin olisi vielä tulossa. Fiilis on tällä hetkellä aika toivoton.
(Jos jotakuta kiinnostaa niin sikiöpusseiksi aiemmin luullut jutskat taisivat olla ihan normaaleja suolenmutkia. Myönnetään että tuo oletettu tiineys nauratti jopa murheen keskellä.)
Lähdin hieman yli viikko sitten lomalle Italiaan, ja heti ensimmäisenä päivänä marsuja hoitanut serkkuni laittoi viestin, että Eukko pissaa verta. Olin jo pidempään ihmetellyt Eukon pissasta märkää ja jopa rastoittunutta takamusta ja pessyt sitä säännöllisesti. Olin laittanut asian vanhuuden piikkiin, kun paino ja kaikki muukin oli säilynyt normaalina. Onneksi olin muistanut mainita Eevalle asiasta, ja hän nopeasti olikin huomannut, että verenpissijä on juuri Eukko.
Tietysti tällaiset jutut tapahtuvat, kun on viikon verran poissa pelistä ja kaiken lisäksi lauantaina kaikkien muiden kuin päivystyspaikkojen sulkeuduttua. Verta ei tullut kovin paljon, ja Eukko oli kivuton, pirteä ja söi normaalisti, joten (riskillä kyllä, myönnetään) päätimme seurailla tilannetta. Viikonlopun ajan tilanne pysyikin onneksi samana, ja tilasin maanantaille ajan lähieläinlääkäriin.
Yllätys oli aikamoinen, kun sieltä soitettiin, että Eukko on ultrakuvien perusteella TIINEENÄ... No, sehän ei tietenkään ole mahdollista. Olin soittanut klinikalle etukäteen ja selittänyt juurta jaksain tilanteen, Pyysin puhelimessa antibiootteja ja ultraamaan kivien varalta. Ilmeisesti tieto oli jäänyt johonkin puolitiehen. Tietysti tilanne on sekava, kun ei ole itse paikalla, mutta vähän pakkasi turhauttamaan, kun näin erikoisia diagnooseja annetaan 6-vee mummomarsulle... Kunnollista näkymää ei oltu ultralla saatu, mutta onneksi antibiootit annettiin mukaan, vaikkei pissaa oltukaan tutkittu.
Viikon kuuri meni lähes kokonaan poissaollessamme. Palasin sunnuntaina hakemaan marsut kotiin. Onneksi Eeva asui vanhempieni talossa, johon olin marsutkin vienyt, joten lääkitseminen kahdesti päivässä ei ollut ongelma, ja Eeva olikin selvinnyt siitä hienosti. Eukko on kyllä kiltti mussu.
Virtsan verisyys ei kuitenkaan kuurista huolimatta ollut hävinnyt mihinkään, joten vein Eukon uudestaan lekuriin maanantaina, tällä kertaa Johanna Raulion luokse Vantaalle. Perusteellisesta ultraamisesta huolimatta Eukon virtsarakkoa ei saatu kuviin lainkaan, vaikka nesteytettiin ja annettiin nesteenpoistolääke, jotta typötyhjään rakkoon saataisiin nestettä. Mitään kohtukasvaimeen tai munasarjakystiin viittaavaa ei näkynyt, eikä lääkärin mukaan veri tuli selvästi rakosta, eikä vulvasta, sillä virta on tasaisesti värjäytynyttä. Todennäköisesti rakko ei näkynyt kuvissa siksi, että siellä on valitettavasti kasvainta. Samaan viittaisi se, että virtsaaminen ei näytä olevan Eukolle erityisen kivuliasta. Isot kivet (toinen mahdollinen syy verivirtsaisuuteen) aiheuttaisivat paljon kipua, kasvain sen sijaan ei välttämättä juurikaan, vaikka vuotaisikin verta. Yksi syy sille, miksi Eukon takapää on ollut pissainen voisi olla se, että kasvain täyttää rakkoa suurelta osin, ja siksi Eukko virtsaa pieniä määriä usein.
Tämä kaikki käy järkeen, mutta ainoa tapa varmistua asiasta olisi leikata Eukko ja katsoa rakkoon. Lääkäri sanoi, että on suuri mahdollisuus siihen, että kasvain ei ole leikattavissa, että se esimerkiksi kasvaa pitkin virtsarakon seinämiä. Myös järki sanoo, ettei leikata kannata. Eukko on lähes kuusivuotias ja laihtunut nyt sairauden aikana yli sata grammaa, eli yleiskuntokin on kovin huono. Sydän kuitenkin yrittää vähän esittää, että josko Eukon yleiskunto saataisiin kohoamaan kipulääkkeellä (saimme sen vasta nyt, aiempi lääkäri ei määrännyt) ja ruokahalun buustaamisella, niin leikkaus voisikin olla vaihtoehto. Se olisi ainoa keino pidentää Eukon elämää. Kasvaimen kanssa ei luultavasti pitään enää eletä elämisen arvoista elämää. Johanna Raulio sanoi olevansa kovin kiinnostunut leikkaamisesta, ja toki teorian tasolla itsekin kannatan sitä (leikkaaville lääkäreille saisi lisää kokemusta, jos ihmiset leikkauttaisivat marsujaan enemmän), ja sanoi, että jos avatessa todetaan, että vaiva ei ole leikkaushoidettavissa, minulle koituisi leikkauksesta vain lopetuskulut, eli rahallinen satsauskaan ei olisi hirveän suuri. Raadollista ajatella rahaa tällaisessa asiassa, mutta en voi väittää etteikö sekin olisi yksi päätöksiin vaikuttava tekijä.
Eniten tässä tilanteessa kuitenkin haluan taata Eukolle mahdollisimman hyvän loppuelämän riippumatta siitä, miten pitkä se on. Lääkäri sanoi, etteivät ainoat vaihtoehdot tässä tilanteessa ole leikkaus tai välitön lopetus, vaan Eukon tilaa voi seurailla vielä kotona, jos kunto ei romahda. Kunpa vain joku osaisi kertoa, miten tässä tulee toimia, mutta oikeita vastauksia ei kai ole.
Itkin jo koko maanantain ennen lääkäriä, kun ajattelin, että lääkärireissu saattaisi samalla olla Eukon viimeinen matka. Annoin marsuille ennen matkaan lähtöä tuorekasan vähän niin kuin hyvästeiksi laumalle, että ne saisivat ainakin vielä kerran tehdä jotain mukavaa kimpassa, varmuuden vuoksi. Kun nyt katson aitaukseen, niin Eukko näyttää vaisulta, eikä useinkaan lepää rauhallisesti, vaan kököttää enemmän. Kipuvinkunaa ei kuulu, mutta ei tuo näky oikein sydäntä lämmitä. Ruoka vielä maistuu, vaikka vähän hitaasti, mutta erityisesti herkut uppoavat ja maailman meno kuitenkin vielä kiinnostaa. Toistaiseksi jatkamme siis vielä antibioottikuurilla ja kipulääkkeellä. Ei voi tietää, miten tilanne edistyy. Uskon, että pian on kuitenkin päätösten aika. En missään nimessä halua, että Eukko joutuu kärsimään.
Voi minun ihanaa Eukkoani. Vadelmasilmäinen, kirjavaturkkinen lempeä vanhus, rautainen ja oikeudenmukainen laumanjohtaja, hieman vakavasti itsensä ottava sohvaperuna. Inhoaa kylpyjä ja harjaamista, rakastaa kuivattuja herneitä. Ei ole toista samanlaista. Yhteistä matkaa meillä on jo neljä vuotta takana, ja olisinn toivonut, että pari enemmänkin olisi vielä tulossa. Fiilis on tällä hetkellä aika toivoton.
(Jos jotakuta kiinnostaa niin sikiöpusseiksi aiemmin luullut jutskat taisivat olla ihan normaaleja suolenmutkia. Myönnetään että tuo oletettu tiineys nauratti jopa murheen keskellä.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)