Eukko sairastaa

Synkempiä kuulumisia pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Lähdin hieman yli viikko sitten lomalle Italiaan, ja heti ensimmäisenä päivänä marsuja hoitanut serkkuni laittoi viestin, että Eukko pissaa verta. Olin jo pidempään ihmetellyt Eukon pissasta märkää ja jopa rastoittunutta takamusta ja pessyt sitä säännöllisesti. Olin laittanut asian vanhuuden piikkiin, kun paino ja kaikki muukin oli säilynyt normaalina. Onneksi olin muistanut mainita Eevalle asiasta, ja hän nopeasti olikin huomannut, että verenpissijä on juuri Eukko.
Tietysti tällaiset jutut tapahtuvat, kun on viikon verran poissa pelistä ja kaiken lisäksi lauantaina kaikkien muiden kuin päivystyspaikkojen sulkeuduttua. Verta ei tullut kovin paljon, ja Eukko oli kivuton, pirteä ja söi normaalisti, joten (riskillä kyllä, myönnetään) päätimme seurailla tilannetta. Viikonlopun ajan tilanne pysyikin onneksi samana, ja tilasin maanantaille ajan lähieläinlääkäriin.
Yllätys oli aikamoinen, kun sieltä soitettiin, että Eukko on ultrakuvien perusteella TIINEENÄ... No, sehän ei tietenkään ole mahdollista. Olin soittanut klinikalle etukäteen ja selittänyt juurta jaksain tilanteen, Pyysin puhelimessa antibiootteja ja ultraamaan kivien varalta.  Ilmeisesti tieto oli jäänyt johonkin puolitiehen. Tietysti tilanne on sekava, kun ei ole itse paikalla, mutta vähän pakkasi turhauttamaan, kun näin erikoisia diagnooseja annetaan 6-vee mummomarsulle... Kunnollista näkymää ei oltu ultralla saatu, mutta onneksi antibiootit annettiin mukaan, vaikkei pissaa oltukaan tutkittu.

Viikon kuuri meni lähes kokonaan poissaollessamme. Palasin sunnuntaina hakemaan marsut kotiin. Onneksi Eeva asui vanhempieni talossa, johon olin marsutkin vienyt, joten lääkitseminen kahdesti päivässä ei ollut ongelma, ja Eeva olikin selvinnyt siitä hienosti. Eukko on kyllä kiltti mussu.

Virtsan verisyys ei kuitenkaan kuurista huolimatta ollut hävinnyt mihinkään, joten vein Eukon uudestaan lekuriin maanantaina, tällä kertaa Johanna Raulion luokse Vantaalle. Perusteellisesta ultraamisesta huolimatta Eukon virtsarakkoa ei saatu kuviin lainkaan, vaikka nesteytettiin ja annettiin nesteenpoistolääke, jotta typötyhjään rakkoon saataisiin nestettä. Mitään kohtukasvaimeen tai munasarjakystiin viittaavaa ei näkynyt, eikä lääkärin mukaan veri tuli selvästi rakosta, eikä vulvasta, sillä virta on tasaisesti värjäytynyttä. Todennäköisesti rakko ei näkynyt kuvissa siksi, että siellä on valitettavasti kasvainta. Samaan viittaisi se, että virtsaaminen ei näytä olevan Eukolle erityisen kivuliasta. Isot kivet (toinen mahdollinen syy verivirtsaisuuteen) aiheuttaisivat paljon kipua, kasvain sen sijaan ei välttämättä juurikaan, vaikka vuotaisikin verta. Yksi syy sille, miksi Eukon takapää on ollut pissainen voisi olla se, että kasvain täyttää rakkoa suurelta osin, ja siksi Eukko virtsaa pieniä määriä usein.

Tämä kaikki käy järkeen, mutta ainoa tapa varmistua asiasta olisi leikata Eukko ja katsoa rakkoon. Lääkäri sanoi, että on suuri mahdollisuus siihen, että kasvain ei ole leikattavissa, että se esimerkiksi kasvaa pitkin virtsarakon seinämiä. Myös järki sanoo, ettei leikata kannata. Eukko on lähes kuusivuotias ja laihtunut nyt sairauden aikana yli sata grammaa, eli yleiskuntokin on kovin huono. Sydän kuitenkin yrittää vähän esittää, että josko Eukon yleiskunto saataisiin kohoamaan kipulääkkeellä (saimme sen vasta nyt, aiempi lääkäri ei määrännyt) ja ruokahalun buustaamisella, niin leikkaus voisikin olla vaihtoehto. Se olisi ainoa keino pidentää Eukon elämää. Kasvaimen kanssa ei luultavasti pitään enää eletä elämisen arvoista elämää. Johanna Raulio sanoi olevansa kovin kiinnostunut leikkaamisesta, ja toki teorian tasolla itsekin kannatan sitä (leikkaaville lääkäreille saisi lisää kokemusta, jos ihmiset leikkauttaisivat marsujaan enemmän), ja sanoi, että jos avatessa todetaan, että vaiva ei ole leikkaushoidettavissa, minulle koituisi leikkauksesta vain lopetuskulut, eli rahallinen satsauskaan ei olisi hirveän suuri. Raadollista ajatella rahaa tällaisessa asiassa, mutta en voi väittää etteikö sekin olisi yksi päätöksiin vaikuttava tekijä.

Eniten tässä tilanteessa kuitenkin haluan taata Eukolle mahdollisimman hyvän loppuelämän riippumatta siitä, miten pitkä se on. Lääkäri sanoi, etteivät ainoat vaihtoehdot tässä tilanteessa ole leikkaus tai välitön lopetus, vaan Eukon tilaa voi seurailla vielä kotona, jos kunto ei romahda. Kunpa vain joku osaisi kertoa, miten tässä tulee toimia, mutta oikeita vastauksia ei kai ole.

Itkin jo koko maanantain ennen lääkäriä, kun ajattelin, että lääkärireissu saattaisi samalla olla Eukon viimeinen matka. Annoin marsuille ennen matkaan lähtöä tuorekasan vähän niin kuin hyvästeiksi laumalle, että ne saisivat ainakin vielä kerran tehdä jotain mukavaa kimpassa, varmuuden vuoksi. Kun nyt katson aitaukseen, niin Eukko näyttää vaisulta, eikä useinkaan lepää rauhallisesti, vaan kököttää enemmän. Kipuvinkunaa ei kuulu, mutta ei tuo näky oikein sydäntä lämmitä. Ruoka vielä maistuu, vaikka vähän hitaasti, mutta erityisesti herkut uppoavat ja maailman meno kuitenkin vielä kiinnostaa. Toistaiseksi jatkamme siis vielä antibioottikuurilla ja kipulääkkeellä. Ei voi tietää, miten tilanne edistyy. Uskon, että pian on kuitenkin päätösten aika. En missään nimessä halua, että Eukko joutuu kärsimään.

Voi minun ihanaa Eukkoani. Vadelmasilmäinen, kirjavaturkkinen lempeä vanhus, rautainen ja oikeudenmukainen laumanjohtaja, hieman vakavasti itsensä ottava sohvaperuna. Inhoaa kylpyjä ja harjaamista, rakastaa kuivattuja herneitä. Ei ole toista samanlaista. Yhteistä matkaa meillä on jo neljä vuotta takana, ja olisinn toivonut, että pari enemmänkin olisi vielä tulossa. Fiilis on tällä hetkellä aika toivoton.



(Jos jotakuta kiinnostaa niin sikiöpusseiksi aiemmin luullut jutskat taisivat olla ihan normaaleja suolenmutkia. Myönnetään että tuo oletettu tiineys nauratti jopa murheen keskellä.)