keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kevätkuulumisia

Voi marsut. Sekoitus iloa ja huolta.

Pikku-Hulda on ihana vaikei enää ole ollenkaan pieni. Se on ohittanut jo Mimmin vaakalukeman, joten Mimmi on taas lauman virallinen sintti. Hörökorvat ovat laskeutuneet lerppakorviksi, mikä on minusta vähän harmi kun tykkään kovasti hiirenkorvaisista marsuista, mutta toisaalta kyllähän nuo Huldalle sopivat kuin öh.. korvat päähän. Hulda on tosi sosiaalinen, tulee syliin helposti ja arastelematta, juoksee rundeja aitauksessa päivittäin pitkiä aikoja ja mikä parasta, osaa kerjätä herkkuja kahdella jalalla seisten <3 Kukaan muu mun mössyköistä ei osaa tuota temppua, joten Huldalla on etulyöntiasema, kun kurkottelee muita korkeampana. Mimmi-raukka yrittää samaa pleksiä vasten, mutta valuu siitä jatkuvasti alas. Huldaa saa myös rapsutella häkissä, ja olin vähän liikuttunut, kun huomasin, että se edesmenneen Timpan tavoin tykkää leuan alta rapsuttelusta <3. Tuntuu, että kevään tulo piristää marsujakin, ja ne ovat talvimuumeja touhukaampia nyt kun valo lisääntyy. Aurinkoisina päivinä marsut lisäksi kellivät aurinkoläikissä lämmittelemässä, mikä on ihan supersöpöä.

En ole tänne laittanutkaan juttua Hupakosta, jolle tuli leikkaustreffit eläinlääkärin kanssa. Hupakolla on jo pitkään ollut nisien alla hernemäisiä rasvapatteja, semmoisia ihon alla liikkuvia pehmeähköjä möllyköitä. Jo ennen kystaleikkausta lääkäri ihmetteli sen kaulan imusolmukkeissa olevia patteja ja peffan päällähän Hupakolla on ollut myös jo kauan talipatti, joka kerran on tyhjennetty, mutta se täyttyi pian uudestaan. Tammikuussa huomasin uuden ikävämmän oloisen laakean, noin 2€-kolikon kokoisen kovan möhkäleen Hupakon takapuolessa takajalan ja peräaukon välissä. Lääkärikin piti pattia huolestuttavana etenkin sen sijainnin ja nopean kasvuvauhdin vuoksi. Patin koostumuksesta ei ollut tässä vaiheessa tietoa. Sillä ei oikeastaan leikkauspäätökseen olisi ollut vaikutustakaan, sillä patti uhkasi kasvaa kinni virtsaputkeen ja peräsuoleen, mikä vaikeuttaisi tietysti marsun pissaamista ja papanoimista. Patti myös roikkui niin matalalla, että se pian alkaisi laahata maata ja aiheuttaisi liikkumisvaikeutta ja tulehdusvaaran. Päädyin siis leikauttamaan sen ilman koepalan tai ohutneulanäytteen ottoa. Odottaminen ei oikein ollut vaihtoehto koska kasvaessaan patin leikkaamisesta tulisi koko ajan haastavampaa.

Tähän väliin täytyy sanoa, että suhtaudun marsun leikkauttamiseen pelokkaasti ja hieman skeptisesti. Joskus olen uhonnut Jimmylle, etten enää marsuja leikkauta, koska siinä niin usein jokin asia anestesiassa, tikeissä, heräämisessä, toipumisessa jne. menee pieleen ja marsuhan siitä tietysti eniten kärsii, jos edes toipuu ennalleen. Kuitenkin jostain syystä olen nyt jo kolme kertaa viimeisen vuoden sisällä päätynyt leikkaukseen. Kun olen punninnut leikkauksen vaikutuksia, olen päätynyt sellaiseen lopputulokseen, että leikkautan marsun mikäli seuraavat ehdot täyttyvät:

- Leikkauksella on todennäköinen mahdollisuus onnistua
- Leikkaus on välttämätön tai parantaa huomattavasti marsun elämänlaatua
- Leikattavalla marsulla on edessään vielä todennäköisesti useampi vuosi elinaikaa
- Marsu on tarpeeksi hyväkuntoinen leikattavaksi

Eukon kanssa hetken pohdin, että olisin antanut kokeilla saisiko sen todennäköisen virtsarakon kasvaimen poistettua leikkauksella, koska lääkäri olisi ammatillisesta mielenkiinnosta halunnut kokeilla. Onnistumismahdollisuudet olivat kuitenkin tosi pienet ja Eukko oli vanha ja jo sairauden heikentämä. Periaatteessa haluaisin antaa lääkärille mahdollisuuden hankkia lisää ammattitaitoa leikkaamalla, mutta kun pohdin asiaa enemmän tulin siihen tulokseen että oikeastaan syyni olivat itsekkäät. En halunnut päästää irti Eukosta. Leikkaus olisi voinut onnistueessankin olla liian rankka Eukolle ja se olisi joutunut vain kärsimään lisää tarpeettomasti. Sillä kertaa päädyin siis lopetukseen.

Hupakko sen sijaan on vasta keski-ikäinen. Se täyttää kesällä neljä, ja on oikein hyvässä kunnossa ylipainoa lukuun ottamatta, mikä tietysti sekin on terveysriski. Lääkärin mukaan Hupakon sydän on kuitenkin vahva, joten anestesialle ei ollut estettä. Kystaleikkauksesta Hupakko toipui nopeammin kuin Tyllerö ja anestesian jälkivaikutuksetkin olivat sillä lievempiä kuin siskollaan. Maata laahaava, kakkaamisen estävä kasvain takapuolessa ei ollut hyvä tulevaisuuden näkymä Hupakolle, joten näin, että leikkaus oli oikeastaan ainoa vaihtoehto, jollei eutanasiaan halunnut päätyä. Tuntui haaskaukselta, että Hupakko olisi läpikäynyt kystaleikkauksen vain vajaa vuosi takaperin ja lopetettaisiin sitten pelkän patin takia. Koska leikkauskonsultaatiossa Hupakolta löytyi uusiakin pieniä rasvapatteja kainaloista, on aina mahdollista, että tulee jokin uusi ikävä patti ikävään kohtaan, mutta sen todennäköisyyden suuruutta on vaikea arvioida, ja tämä leikattava patti oli ihan erilainen kuin nämä muut tähän mennessä olleet.

Onneksi kaikki meni tällä kertaa todella mallikkaasti. Kasvain paljastui koteloituneeksi rasvaksi ja sidekudokseksi, missä olisi ilmeisesti ollut potentiaalia kehittyä joksikin ikävämmäksi ajan kuluessa. Samalla otettiin pois selän talipatti "juurineen", jotta se ei enää uusisi, koska itsekseen purskahtaessaan se voisi tulehtua. Hupakko ei saanut opiaatteja leikkauksessa ja nukutuskaasukin oli eri, ehkä kevyemmän anestesiatarpeen vuoksi. Jompikumpi näistä asioista ehkä vaikutti siihen, että kotiin tultuamme Hupakko oli heti huojuvilla jaloillaan matkalla ruokakipolle, eikä pahassa pöllyssä, niin kuin kystaleikkauksen jälkeen. Jotenkin siinä oli positiivisemmat vibat ylipäätään. Parin tunnin kuluttua se rynkytti jo kalteria päästäkseen muiden luo, mutta pidin sitä aidalla erotettuna kuitenkin yön ajan. Pidin kalterien rynkyttämistä positiivisena merkkinä, koska kystaleikkauksen jälkeen Hupakolla ja Tylleröllä kiinnostus laumaa kohtaan heräsi vasta viikon paikkeilla. Haavat ovat parantuneet myös hienosti, mitään tulehdukseen viittaavaa ei ole näkynyt. Koska edellisellä kerralla oli tikkireaktio, ja tuo pyllyn haava oli muutenkin kyllä riskialttiissa kohdassa niin olin kyllä tosi tarkkana haavan puhtauden kanssa. Jopa nuuskin haavaa pari kertaa päivässä, että huomaisin, mikäli tulisi jotain tulehduksesta kielivää :D. Nyt leikkauksesta on juuri tullut täyteen kuukausi ja kaikki näyttää olevan hyvin. Selän haava parantuu hieman hitaammin, varmaankin kun iho on siinä kohtaa enemmän käytössä eli venyy esim. kun Hupakko syö B-vitamiinipapanoita.. Näyttää siltä, että itsestäänsulavat tikit ovat ehkä nousseet ihon pintaan, mutta en usko että kyse on mistään sen kummemmasta. Hupakko luonteelleen tyypillisesti ei onneksi myöskään missään vaiheessa alkanut paastota haavakivun tai muun syyn takia vaan söi hyvällä ruokahalulla kaikkea ja paino pysyi suht stabiilina. Toki ensimmäisinä päivinä oli kipulääke päällä, mutta siitä huolimatta Hupakko tuntui hieman varovan leikkaushaavaa liikuessaan, joten ehkä hieman kipua oli.

Sitten muita uutisia:
Mimmi on taas hieman ärsyttävänä kiiman takia. Se kirkuu, kimittää ja purisee muille. Mimmin pissa on myös haissut voimakkaalta viime päivinä. Tarkkailen sitä tulehduksen varalta, mutta luulen, että syynä on hormoonien hyrräys. Mun oma sekopää <3.
Tyllerön pissa on edelleen ruskeaa, mutta mielestäni väri on vaalentunut nyt ihan viime päivien aikana. Virtsakivenpoistosta on nyt yli neljä kuukautta. Tyllerö on saanut vähän painoa lisää ja karva kiiltää hienosti. Sakkapissat ovat vähentyneet kovasti sen jälkeen, kun pellettiä ei ole enää syötetty kuin ripaus päivässä ja tarjottavat tuoreet ovat vetisiä.

Pitkästä aikaa huvittaisi taas ottaa kuvia, kun valo on lisääntynyt. Eilen tein suursiivouksen häkissä. Kevät on selvästi täällä, vaikkei ulona sitä oikeastaan paljon huomaakaan <3. Mitäs teille muille kuuluu?


maanantai 19. joulukuuta 2016

Tyllerön pissasaagalle jatkoa

Kuten huomaa, en ole paljon blogiin kirjoitellut viime aikoina. En ole taipuvainen stressaamaan ja jos mulla olisi motto, se olisi, että asiat järjestyvät. Joskus elämässä on kuitenkin raskaampia jaksoja ja tämä taitaa olla nyt yksi niistä. Viimeisimpänä ja tässä tilanteessa jo aika huvittavanakin vähän kevyempänä vastoinkäymisenä pudotin uuden kännykäni vessanpönttöön. Ei kannata feisbuukata veskissä.
Myös joulukuusi kuoli jo ennen joulua. Onneksi mulla on huumorintajua.

Palataanpa marsujen ihmeelliseen maailmaan. Tyllerön pissavaiva ei ole ollut ohimenevää sorttia. Virtsakiven poiston ja antibiootin jälkeen huomasin, että virtsan kummallinen värjääntyminen ei vain loppunut. Ensialkuun pissa oli ihan punaista, sitten oranssia ja nykyisin ruosteenruskeaa. Se tulee ulos normaalin pissan värisenä, mutta värjäytyy ajan kanssa koko ajan syvemmän ruskean väriseksi. Tyllerö on laihtunut tasaisesti muutaman gramman päivävauhtia huolimatta hyvästä ruokahalusta. Nyt se painaa enää hieman yli kilon, kun lähtöpaino sairautta ennen oli 1300 grammaa. Olemme käyneet pari kertaa lääkärissä. Ensimmäsellä kerralla unohdin kiireessä pissanäytteen kotiin, ja Tyllerön rakko oli lääkärissä täysin tyhjä, eli näytettä ei saatu. Röntgenissä ei näkynyt kuitenkaan kiveä, eikä tulehdusta tai aristusta tuntunut palpomalla. Saatiin kumminkin neljä viikkoa pitkä antibioottikuuri, koska tällainen rankka kiviepisodi voi sekoittaa virtsan bateeritasapainon pitkäksi aikaa. Epäiltiin myös mononukleoosia, johon Fenoflox-antibiootin olisi pitänyt tehota. Lääkkeellä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta, joten lopetimme antibiootin kolmen viikon jälkeen, kun kävin taas kerran Arkissa Tyllerön kanssa muutama päivä sitten.

Kyttäsin käyntiä varten Tylleröä VIISI tuntia, jotta saisin pissanäytteen mukaan lääkäriin. Tyllerö on omituisen sisäsiisti pissaamisensa kanssa. Se ei missään nimeessä pissaa syliin silloin kun pitäisi (juottoepisodin aikaan se kyllä pissasi vähintään kerran päivässä syliin) ja muovilaatikkoon sitäkin vähemmän halukkaasti, vaikka sai kurkkua ja tomaattia syötäväksi ja juotin sille vettäkin. Lopulta Tyllerö pissasi pienen lirun, josta sain kuitenkin ihan kunnollisen näytteen mukaa. Samalla lääkärissä käytetty Mimmihän pissasi ensimmäisen kymmenen minuutin aikana kolme kertaa muovilaatikkoonsa :D.

Tyllerön pissanäytteessä oli valtaisa määrä sakkaa, mikä oli sikäli yllätys, että täsmälleen samalla ruokavaliolla olleella Mimmillä sakkaa oli vain normaali pieni määrä. Väri sen sijaan oli ihan vain yksinkertaista väripigmenttiä, joka jostain syystä aineenvaihdunnasta erittyy virtsaan. Ei siis hemoglobiinia/verta. Kertonee elimistön epätasapainosta sairausstressin jäljiltä, Sakka on huono homma, mutta sentään se ei ollut kasautunutta, vaan hyvin pieniä yksittäisiä kiteitä. Sakka saattaa olla merkki siitä, että Tyllerön elimistössä saattaa jokin olla pahasti vialla maksassa tai munuaisissa. Toki yritän nyt vaikuttaa sakan vähentämiseen ruokavaliolla mahdollisimman paljon, mutta voi olla, että sillä ei ole vaikutusta. Nyt pitää vain hoitaa Tylleröä mahdollisimman hyvin, ja toivoa, että elimistö löytää ajan kanssa tasapainon jälleen. Onneksi iso T on pirteä, eloisa ja iloisen oloinen ja parina päivänä paino on jo ollut nousussa.

Ruokavaliota olen jo muokannut siihen suuntaan, että se koostuisi mahdollisimman paljon heinästä ja vedestä, koska asiantuntijoiden epäilys on, että marsun virtsavaivat aiheutuvat liian ravinteikkaasta ruoasta, eli kyseessä on elintasosairaus. Myös vähäinen liikunta voi olla osasyy, vaikka Tyllerö onkin aika aktiivinen liikkuja, mutta eihän isossakaan aitauksessa marsu liiku niin paljon kuin luonnossa marsu liikkuisi ruokaa etsiessään. Pellettiä marsut saavat nyt aamulla ruokalusikallisen virikkeeksi ja mahdollisimman vetisiä tuoreita illalla pienen määrän (alle 30g/naama lähinnä kurkkua ja vähän tomaattia), joista tarkkailen kalsium-fosfori-arvoa, jotta kalsiumia ei tulisi liikaa. Pelletti on tällä hetkellä Genesis. Siinä on aika paljon D-vitamiinia, mikä ei ole kyllä kovin hyvä asia pissavaivojen kannalta. Kun laihtuminen oli rajuinta, Tyllerö sai syödä pellettiä vapaasti, koska en keksinyt muuta keinoa saada sen painoa pysymään edes jollain tolalla. Tukiruokinnalla ei olisi tässä kovin suurta hyötyä, koska Tyllerö kuitenkin syö halukkaasti itse, ja tukiruoassa on valtava kivennäismäärä eli tuhkaa, joka myös on haitallista virtsatievaivoissa. On tosi vaikeaa tietää mitä kannattaisi syöttää kroonisesti vaivaiselle marsulle, koska tutkimustietoa tosissaan ei ole. Mutta näillä nyt mennään ja toivotaan parasta.

Arkki ja Maarit Koivisto ovat mahtavia. Mun ja Tyllerön vuoksi on siellä tehty jo kaksi kertaa töitä sulkemisajan jälkeen ja laskutettu pelkän kontrollimaksun verran.

Mitään kivoja kuvia ei nyt oikein ole näyttää, mutta tässä Tyllerön pissatyylinäyte muutaman viikon takaa.


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Tyllerö lääkärissä

Vastahakoinen potilas
Välineistöä: tukiruokaa, karpalolla terästettyä vettä,
antibiootti ja kipulääke. (Salmiakki hoitajan oma)
Marsupäiväkirjan sivu ab-kuurin 3. päivänä.

 30.10. illalla tuoreruokien jaon jälkeen huomasin, että aitauksesta kuului epämiellyttävällä tavalla tuttua ääntä. Kaikki oli ollut normaalia, ja Tyllerökin oli ihan normaalisti syönyt hyvällä ruokahalulla tuoreruokaa, mutta ähki nyt yrittäessään pissata (en oikein osaa kuvailla tuota ääntä muuten, mutta foneettisesti se voisi olla "uu-uu"). Näytti tosi vaikealta ja selkäänsä köyristeli kovasti. Tyllerön koko takapää oli märkä ja olinkin samana päivänä huomannut, että jonkun pissa haisi pahalta. Mun mielestä terveen marsun pissa haisee vähän kissanpissalta, mutta tosi miedosti ja vain jos nenänsä tunkee ihan kiinni tuotokseen (tekeekö kukaan muu tätä t. marsun pissan haistelija :D...). Nyt pissa haisi enemmänkin kuin porttikongissa tehdyltä ihmisuroksen tuotokselta. Oli jo myöhäinen ilta, joten en soittanut vielä lääkäriin mutta annoin Tyllerölle kipulääkkeen, kun sen olo vaikutti niin ankealta. Seuraavana aamuna sain Arkkiin heidän viimeisen aikansa sille päivälle. Tyllerö lähinnä kyhjötti koko päivän, pelletit tai tuoreet eivät maistuneet, mutta heinää näin sen syövän vähäsen. Mulla ei ollut tukiruokaa varastossa, joten päätin odottaa, että saisin lääkärireissun yhteydessä Supreme Sciencen Recovery Plussaa, joka maistuu muuten marsuille ihan tosi hyvin. Koemaistatuksessa lusikka yritettiin repiä mun kädestä.

 Noh, lääkärissä vierähtikin sitten sen periaatteessa varatun 15min sijaan tunti, ja täytyy kyllä kiittää henkilökuntaa, että ottivat tilanteemme vakavasti ja olivat ylitöissä Tyllerön takia. Maarit Koivisto on todella hyvä lääkäri (hän myös leikkasi Tyllerön ja Hupakon keväällä). Tutkimuksissa todettiin aivan täysi rakko, mutta pissaamaan Tyllerö ei selkeästi pystynyt, vaan pissa vain valui hiljakseen ulos rakosta. Siskoni oli saanut yhden pisaran pissaa talteen stiksaamista varten (kiitos Anna, olin itse italian tunnilla), ja näytteessä oli paljon verta. Löydösten perusteella Tyllerö pistettiin suoraan röntgeniin virtakivien varalta, ja kyllähän niitä sieltä löytyikin kaksi. Toinen pieni sisällä rakossa ja toinen paljon suurempi jumissa melkein virtaputken suulla. Kivi oli niin suuri, ettei Tyllerö pystynyt sitä yrityksistään huolimatta työntämään ulos. Kooltaan se oli suurempi kuin nuppineulan pää. Tyllerö-parka, mahtoi tuntua häijyltä. Lisäksi rakossa oli runsaasti sakkaa sekä verenpurkaumia.

Tunnustellessaan lääkäri ei kiveä ollut tuntenut, mutta päätti kuitenkin koettaa saada kiven manuaalisesti ulos pinseteillä ja muilla apuvälineillä. Ensin yritettiin tehdä operaatio puudutuksella ja rauhoittavan lääkkeen avulla, mutta koska reaktiot säilyivät aika voimakkaina douppauksesta huolimatta, Tyllerö nukutettiin kaasulla hetkeksi. Kivi oli hieman syvemmällä kuin röntgen antoi ymmärtää, mutta se saatiin lopulta ulos. Onneksi ei tarvinnut leikkaamaan lähteä.

Tilanne oli akuutti koska täysi rakko joka ei pääse tyhjenemään olisi voinut tuhota munuaiset, jos tila olisi jatkunut päivänkään pidempään. Onneksi en myöskään ollut antanut Metacamia enää aamulla, koska täyden rakon ja lääkeaineen yhteisvaikutus olisi voinut myös olla kohtalokas Tyllerön munuaisille. Taas huomaa miten pienestä voi olla kiinni marsun henki. Onneksi menin heti eläinlääkäriin enkä odotellut. Rakossa oli myös kova tulehdustila päällä, joten kotiin saatiin 10 pv antibioottikuuri ja kipulääkettä viideksi päiväksi, koska rakko ja virtsaputki olivat tosi kipeät reppanalla. Toinen pieni rakossa oleva kivi pitäisi Tyllerön pystyä itse saamaan kyllä ulos kipulääkkeen kannustamana, ja luulen että se tulikin pari päivää sitten tukiruokinnan yhteydessä pyyhkeelle, johon jäi verinen pissaläikkä ja iso kasa sakkaa. Tosin rakossa oli myös sakkakeräymää, joten en voi olla varma.

Onneksi teen kotoa käsin töitä, koska Tyllerön juottaminen viisi kertaa päivässä taitaisi muuten olla ihan mahdotonta. Desilitra päivässä pitää pakkojuottaa, jotta rakko huuhtoutuu riittävästi, ja sakka ja kivi pääsevät poistumaan luonnollista tietä. Aluksi tuossa määrässä olikin taistelemista, mutta olen tullut nyt taitavammaksi ja saan kerralla juotettua koko 1ml ruiskullisen, eikä 20ml juottamisessa kestä kuin alle kymmenen minuuttia. Tylleröhän ei tästä toimituksesta nauti yhtään, mutta on oppinut sietämään sitä. Tosin se repii mun vaatteista raivoissaan ruiskullisten välissä, jollen saa juotettua sitä tarpeeksi sujuvasti :). Alkupäivinä (kuten kuvasta näkyy) Tyllerön paino putosi, koska sillä ei ollut mielenkiintoa ruokaa kohtaan. Onneksi se vähä mitä se söi oli heinää ja maha onkin pysynyt hyvin kunnossa. Siispä veden lisäksi olen tukiruokkinut Tylleröistä. Nyt kuitenkin lauantaina tapahtui selvä muutos parempaan, kun Tyllerö alkoi syödä tuoreruokia ja pellettiä ja on myös ollut vihdoin kiinnostunut muiden seurasta, ja tulee uteliaana paikalle aina muiden mukana, kun jotain huomionarvoista tapahtuu :) Painokin on nyt nousemaan päin. Jee, voiton puolella taidetaan olla! Tänään lopetan kipulääkkeen antamisen, ja juottamisen saa lopettaa tiistai-iltana, minkä jälkeen T syö antibioottia vielä pari päivää.

Se hyvä puoli tässä on, että olen oppinut varsin hyvän tukiruokintatekniikan Sekoitin veteen nimittäin sen verran tukiruokaseosta, että se maistuisi paremmin, ja tuntuikin olevan toimiva konsti. Nyt pitää vielä tehdä ruokaremonttia, sillä kivet ovat valitettavasti osittain ravintoperäinen "elintaso"-ongelma. Porkkana jo pistettiinkin tuorelistalta pannaan, ja pelletin syöttö on hyvin minimaalista, mutta tuoreruokia pitää tutkia vielä lisää. Aion myös vaihtaa heinän kesäheinään, kun tämän syksyn syysheinä on kyllä ollut tosi kehnoa.

Kaikesta huolimatta joulu tulee, ja olen jo piristänyt omaa mieltäni pistämällä kämppaan vähän jouluvaloja ja yhden asetelmankin, joka näkyy alla. Tällä kuvalla haluankin toivottaa mukavaa ja mutkattomampaa marraskuuta kuin meilllä tähän mennessä on ollut!


keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Saammeko esitellä: Juurakon Hulda!

Juurakon Hulda s. 10.9.2016
No niin!
Olen halunnut kertoa tästä jo jonkin aikaa blogin puolella, mutta on ollut kaikenlaista - osittain ikävääkin, suurimmaksi osaksi mukavaa - härdelliä. Viime viikko vierähti Espanjassa, ja sormet ovat jo syyhynneet koneen äärelle, koska minulla ja karvanaisilla on uutisia. Kylässä on nimittäin uusi, pieni nainen: Juurakon Hulda!

Hulda on kotoisin Keravalta ja on syntynyt 10.9.2016. Rodultaan se on ihan tyylipuhdas risteytysväriltään silveragouti-white. Ihastuin Huldan ulkonäköön heti kun näin sen kuvan. Ensimmäinen marsuni Timppahan oli myös agouti (tosin golden), ja olen aina ihaillut agoutien kajalilla ympäröityjä suuria silmiä. Lisäksi Huldalla on ihan samanlainen nöpönenä kuin Timpalla oli. Huldan äiti on peruaanin näköinen mustavalkoinen pitkäkarvainen rusettihärpäke ja isä goldenagouti-white aby-tyyppinen herra. Pahoittelut kännykkäkuvanlaadusta, pyrin ottamaan parempia kuvia jossain vaiheessa! Hulda on luonteeltaan utelias, iloinen ja rohkeakin ja toistaiseksi syliin nostaminenkin on onnistunut ilman pakoon säntäilyä. Vauhtia riittä ja on ihana taas katsoa pikkumarsun ilospurtteja iltaisin <3.  Katsotaan mihin sen luonne tästä kehittyy!

Hulda on nyt ollut meillä vajaat pari viikkoa ja on kotiutunut kyllä hirmu hyvin. Oikeastaan kaikki on mennyt ihmissilmin jopa sujuvammin kuin aiemmilla uusilla tulokailla, koska kukaan ei ole edes kokenut tarvetta pomottaa Huldaa. Tietysti semmoista pientä alkuhässäkkää oli, kun tytöt huomasivat, että jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu ja kulkivat hetken varpaillaan toistensa ohi säpsyen äkillisiä liikkeitä. Kaikki kuitenkin kävivät heti toivottamassa Huldan laumaan pussailemalla sen silmiä ja korvia <3. Alla on video Huldan ekasta päivästä. Aika tyypillistä marsuilua, kun tavataan uusi lauman jäsen säpsyilyineen, nuuskimisineen, jähmettymisineen, pienine pomottamisineen ja pussailuineen <3. Kannattaa katsoa loppupuolelle asti, siinä tulee hyvin esiin Tyllerön ja Huldan kokoero!


Lauman aiempi juniori Tipu-papana oli tainnut ehtiä unohtaa että maailmassa on muitakin marsuja, koska se oli pari ekaa päivää aivan kauhuissaan Huldasta. Tipu kirkui suoraa huutoa kun Hulda liikkui aitauksessa, vaikka kaukanakin Tipusta ja sekosi hetkeksi yhtenä iltana ja alkoi sirkuttaa. Myöhemmin samana iltana Jimmy kuitenkin näki, kun Tipu uskalsi hiipiä Huldan lähelle ja nuolla sen silmät ja korvat ja sen sen jälkeen se tokeni. Hupsut marsut draamoineen.

Kuten huomaatte, olen päättänyt muuttaa hieman nimeämisstrategiaani marsujen suhteen. Eukko oli se aluperäinen syy miksi muut tähän asti on nimetty naissynonyymeillä (eihän se taida olla olemassa oleva sana, mutten tähän hätään parempaakaan keksinyt joten antakaa anteeksi :D). Nyt kun Eukko on poissa, halusin vähän muuttaa tyyliä, kun aikakausi laumassakin vaihtuu. Juurakon Huldahan on suomifilmeistä tuttu vahva naishahmo. En tiedä mistä tuo nimi päähän pätkähti, mutta minusta pieni harmaa tättähäärä vaan näytti ihan Huldalta.

Varastossa on jo useampi video pikku-Huldasta ja laumakavereista, mutta taidan julkaista ne pikkuhiljaa, jottei tule multimediaähkyä yhteen postaukseen.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Sunnuntaimeininkiä ja ihana lahja

Eukon poismenosta on nyt hieman yli kaksi viikkoa. Ikävä on kova, mutta jotenkin mieli oli paljon enemmän maassa, kun Eukko vielä eli, mutta tiesin, että sen asiat ovat huonosti. Tavallaan siis lopetus oli minulle huojennus, koska nyt ei tarvitse huolehtia siitä, että Eukko kärsii. Vaikea sitä kuitenkin välillä on käsittää, että Eukko ei tule muiden mukana ruokakupille, ja välillä sivusilmällä luulen Pimun golden-väristä peffaa Eukoksi, ja silloin vähän kirpaisee. Viime päivien upeat säät ovat ehkä myös vaikuttaneet mielialaan. Harmaan syksyisessä nuhrusäässä voisi olla vaikeampaa olla positiivinen kuin tällaisen väriloiston keskellä. Elämässä on puhaltanut myös muita positiivisia tuulia, joiden vaikutus pääkoppaan on hämähäkinseittejä hävittävä.

Kaikenkaikkiaan täällä siis menee kaikesta huolimatta hyvin. Myös marsujen hoito on inspiroinut kovasti. Haluan tehdä noiden viiden karvaystävän elosta mahdollisimman hyvää, koska koskaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Viisi kurkottavaa nenää, kiivaasti kohti kipittävät pikkukintut ja hupsut ahneet lörppäsuut piristävät aina takuuvarmasti, joten myönnän, että olen vähän hemmotellut neitejä herkuilla, joita tavoitellessaan marsut unohtavat luontaisen ujoutensa.

Marsut ovat olleet onneksi hyvissä voinneissa Mimmin viimesunnuntaista outoilua lukuunottamatta. En tiedä johtuiko se siitä, että Mimmi oli kiimassa vai oliko se jotenkin alamaissa Eukon takia vai jostain ihan muusta. Mimmi lopetti tuoreruokien syömisen yhtäkkiä kesken, ja kökötti apaattisena kopissa venkoillen oudosti välillä. Tutkin sen, ja huomasin, että mahassa oli vähän kaasua ja sen takapää ja virtsaputken suu olivat omituisen turvoksissa. Tietysti heti arvoin lääkärille lähtöä, mutta onneksi päätin seurata, sillä parin tunnin päästä Mimmi oli lähes normaali käytökseltään, ja turvotus oli yhtäkkiä kadonnut kokonaan. Erikoista. Seuraavana aamuna Mimmi oli jo tavanomaisen ylipirteä, mahtava itsensä.

 Sitten siihen pääasiaan: Sain maanantaina aivan ihanan paketin postissa! Meri oli päättänyt piristää minua lämmittävällä lahjalla (Merillä onkin myös neulomusblogi). Paketista paljastuivat pinkit voimasuat ja hartiahuivi sekä ihana ja hauska kirje <3. Otin heti käyttöön molemmat lahjat, sillä syksyn tullen meidän sisälämpötila putoaa aika paljon. Hymy säilyi naamalla kauan sen jälkeenkin, kun olin avannut paketin. Illan hämäryydessä on vaikea saada selvää sukkien hienosta sivupalmikosta, mutta siellä se on <3 Huomatkaa myös upea keltainen raita:

voimasukat <3 sekä Tyllerö ja (luultavasti) Tipu vas. ja Pimu oik.
Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

lauantai 17. syyskuuta 2016

Eukko (Maailman Eufori) 27.10.2010 - 16.9.2016

Hyvästi, rakas Eukko.

Eukko tuli meille syyskuussa 2012 Akan kanssa ensimmäisinä marsuinani tauon jälkeen. Ennen meille tuloaan Eukko oli saanut kaksi isoa poikuetta, joista jää maailmaan paljon Eukon näköisiä lilac-abyja.

Eukko oli aina laumansa pomo. Alussa Akan kanssa se ei joutunut asemaansa paljon todistelemaan, mitä nyt tyrkki sitä pois ruokakupilta. Kun Mimmi tuli pari kuukautta myöhemmin laumaan, Eukosta kuoriutuikin yhtäkkiä tiukka pomottaja. Kaipa sen piti tehdä selväksi omituiselle yli-itsevarmalle tirriäiselle, kuka määrää kaapin paikan. Sittemmin Eukko ei ole pahemmin joutunut todistelemaan valtaansa eikä kiusaamaan ketään. Sen luonne pehmeni iän myötä paljon. Kaikki kunnioittivat sitä ilman mutinoita, ja sille annettiin aina tilaa. Vaikka Eukko oli mukavuudenhaluinen, eikä yleensä puuttunut kitinöihin, se kävi kuitenkin aina ratkaisemassa pitkään jatkuneet kiistat. Pitkään se jaksoi seurata sivusta muiden kähinöitä, mutta pinnan pettäessä aina yksi väliintulo riitti pistämään lauman ruotuun. Viimeinen vuosi blondien munasarjakystaleikkauksen jälkeen oli hyvin rauhallinen ja sopuisa, ja Eukko sai keskittyä siihen, mitä se eniten rakasti: syömiseen ja nukkumiseen. Erityisesti lekottelu oli Eukon rakas harrastus, ja se löysi ja omi itselleen parhaat ja pehmeimmät makuupaikat.

Eukko otti itsensä aina hieman vakavasti, ja koetti kaikissa tilanteissa säilyttää arvokkuutensa oikean leidin tavoin. Tuoreruoan kuikutukseen Eukko alkoi osallistua vasta vanhemmiten, hieman koomisin tuloksin. Kyljet kyllä liikkuivat komeasti, mutta suusta kuului pelkkää pihinää ja kähinää ja usein jälkijunassa, kun muut olivat jo lopettaneet. Eukon ilme oli liikuttavan toiveikas joka kerta, kun se kuuli rapinaa tai muuta ruokaan viittaavaa ääntä. Sillä oli äärimmäisen söpö tapa kurotella kaulaansa äänten tai herkkujen suuntaan pysyen muuten paikallaan. Eukko ei koskaan turhaan hötkyillyt. Vanhuusaikoinaan se tuli majesteetillisesti viimeisenä kaikessa rauhassa ruokakupille, kuin näyttääkseen muille, kuinka tosimarsu toimii. Ja herkut se tiesi saavansa aivan hyvin lempikoppiinsa suoraan suuhun, kun jaksoi hieman odottaa, että muut ovat seisoneet päällään ja kaakattaneet laumassa kuperkeikkoja tehden saadakseen namupaloja. Lempikoppi oli tietysti se, missä pystyi syömään suoraan makuultaan kahden heinäseimen välissä.

Eukko toi mieleeni jonkinlaisen pienen mukavuudenhaluisen peikon. Sillä oli hassut karvaiset eri tasoilla lerpattavat korvat, ihanat punaiset mulkosilmät, joista näkyi aina hieman hupsusti valkoista reunoilta, pörröinen kaunisvärinen turkki ja takapuolen päällä keikkuva voitontöyhtö.
Ja aina papana varpaiden välissä.

Nämä kuvat Jimmy otti Eukon viimeisenä päivänä. Ostin tuon kuvassa näkyvän mikrokuituhanskan Eukolle, jotta sillä olisi mukavampi olla.



Hei hei, Eukko. Pidä laumaa silmällä pilven reunalta <3.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Eukon kanssa viimeiselle matkalle

Tänään lähdemme Eukon kanssa illalla viimeiselle matkalle.

Tukitoimet eivät enää parantaneet Eukon oloa. Kipulääkkeestä huolimatta sen pissaaminen kävi koko ajan vaivalloisemmaksi ja nyt parin viimeisen päivän aikana selvästi kivuliaaksi, koko ajan enemmän. Antibiootin lopetin, kun Eukon maha meni sekaisin, mutta ruokahalu eikä mikään muukaan siitä lainkaan parantunut. Ajattelin, että huono ruokahalu hyvällä tuurilla olisi ehkä antibiootin syytä, mutta luultavasti kyse on kasvaimen aiheuttamasta tukalasta tunteesta, mahdollisesti kivulloisuudesta. Se liikkuu paljon vähemmän kuin ennen, ja silloinkin takapää kummallisesti ylhäällä kömpelösti. Ehkä se aristaa virtsarakon aluetta. Eukko ei selvästikään pysty lepäämään levollisesti, vaan kököttää jalkojensa päällä pystymättä kunnolla makaamaan.

Herkut kyllä kiinnostavat, ja Eukko tulee hakemaan osuutensa tuoreruoista ja pelleteistä ja maistelee usein heinääkin, vaikka suu selvästi liikkuu hitaasti. Paino on laskenut huomattavasti tukiruokinnasta huolimatta. En viitsi Eukkoa kiusata yöllä tukiruokinnalla, mutta päivisin olen ruokkinut sen 3-5 kertaa, vaikka jotain se saa kyllä itsekin syötyä. En halua, että sillä on vielä vatsakin kipeä kaiken muu lisäksi. Olen laittanut aitaukseen paljon pehmeitä makuupaikoja ja tarjoillut usein herkkuja, jotta Eukon viimeiset hetket olisivat mahdollisimman mukavia.

Nyt on hyvä hetki lähteä, ennen kuin kipu muuttuu kovemmaksi. En halua odottaa, että Eukko ihan selvästi kärsii, ennen kuin vien sen eutanasiaan.

 Laumakaverit  ovat olleet todella mukavia ja lempeitä Eukolle. On ollut todella liikuttavaa huomata, että ne ymmärtävät mistä on kyse. Eukko on käynyt nuolemassa ihan kaikkien silmät ja korvat, mikä on poikeuksellista. Se lepäilee usein Hupakon kyljessä kiinni hoitaen sen turkkia ja nojaten nenää sen kylkeen. Ehkä Hupakon olemus rauhoittaa tai lohduttaa sitä, eikä Hupakko ole ajanut sitä pois, vaikka tavallisesti kukaan mun marsuista ei ole kiinnostunut nukkumaan kylki kyljessä. Tai sitten Eukko ajattelee, että Hupakosta isoimpana ja lihavimpana tulee seuraava laumanjohtaja ja se antaa sille vinkkejä :).

Kirjoitan tämän tekstin hieman jäsennelläkseni ajatuksiani. Olen ollut koko viikon todella surullinen, kun olen tätä päätöstä tehnyt. Marsujen (ja ehkä kaikkien eläinten) omistamisessa tämä on se surkein osuus, kun pitää tehdä näin vaikeita päätöksiä, joissa ei ole oikeaa ja väärää.

Leikkaustakin kyllä harkitsin, ja meinasin kallistuakin siihen vaihtoehtoon, mutta tulin siihen tulokseen, että Eukko on liian heikko ja vanha. Leikkauksella se saisi ehkä vuoden tai korkeintaan kaksi elinikää, mikä sinänsä on pitkä aika. Mutta mahdollisuus siihen, että leikkaus onnistuisi, eli löytyisi leikattavissa oleva kasvain, joka ei ole levinnyt, Eukko selviäisi heikossa kunnossa anestesiasta, ja toipuminen onnistuisi, mikä ei ole Eukon ikäiselle ja kuntoiselle yhtään selvä asia, on ihan häviävän pieni. Kaikista todennäköisimmin kasvain on hankalasti kiinnittynyt ja anestesia liian suuri riski. Noin heikkokuntoisen eläimen jälkihoito olisi todella haastavaa. Olisi kauheaa altistaa Eukko kokemukselle, josta se ei lopulta selviäisikään, vaan olisin aiheuttanut sille vain ylimääräistä tuskaa. Marsuhan ei voi valita, mutta pohtiessani asiaa tulin siihen tulokseen, että lähtemällä leikkaukseen olisin ajatellut lähinnä itseäni, ja vältellyt omaa luopumisen tuskaani, kuin ajatellut Eukon parasta.

Eukko on elänyt jo pitkän, täyden elämän, ja olen velkaa sille hyvän lopun ilman suuria tuskia. Aion olla sen kanssa lopetuksessa. Onneksi myös Jimmy tukee minua ja suree Eukkoa kanssani. Myös muu perheeni ja ystäväni ovat olleet tukena ja ymmärtäneet, eivätkä vähätelleet suruani tämän asian kanssa. Olen siitä hyvin kiitollinen, koska tiedän, että kaikilla näin ei ole.

Hyvää matkaa, Eukko-rakas.

Eukko ja Hupakko <3