keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Hyvästi Mimmi, ja kiitos kaikesta!

Mimmi (Maailman Xena-soturi) 20.8.2012 - 27.2.2019



Mimmi todellakin eli kasvattajanimensä arvoisen elämän, todellisena soturimarsuna. Mimmi olisi täyttänyt elokuussa seitsemän. Päätös eutanasiasta oli todella vaikea, koska Mimmi oli meille valtavan tärkeä perheenjäsen. Mimmin jo ennestään hyvin vähäinen paino oli ollut laskusuunnassa hiljalleen jo ennen uutta vuotta, jolloin päätin lopettaa Mimmin punnitsemisen (jota olin tehnyt lokakuun 2017 massiivisesta kaasuuntumisesta alkaen seuratakseni Mimmin kuntoa), koska tiesin että lähtölaskenta on alkanut. Mimmi ei koskaan täysin toipunut 2017 syksyllä tapahtuneesta suolistostaasista. Päätimme vuoden vaihteessa, että kun Mimmin olo lähtisi huonompaan suuntaan, olisi viimeisen palveluksen aika. Koska Mimmi oli sinnikkäin marsu mitä tiedän, se ei kuitenkaan ulkoisesta heiveröisyydestään huolimatta näyttänyt lainkaan luovuttamisen merkkejä vaan säilyi iloisena ja topakkana itsenään helmikuun puoleenväliin asti. Mimmi oli aina vastassa tutulla paikallaan pleksin luona kerjäämässä herkkuja ja huomiota, vaikka huomasin että sen ääni alkoi pikkuhiljaa kadota ja kuikutus oli pelkkää hinkumista vaikka tahto kiljua selvästi olikin vahva. Mimmi alkoi myös horjua kävellessään, mistä syystä laitoin portaiden tilalle viimeiseksi viikoksi rampit. Kun Mimmi alkoi selvästi näyttää väsyneeltä, eikä oikeastaan tehnyt muuta kuin söi ja nukkui, päätimme että Mimmin on aika lähteä.

Päätös oli erityisen vaikea, koska olen tottunut lähtemään viimeiselle matkalle, kun marsu selvästi äkisti käytöksellään osoittaa ettei sillä ole elämänhalua. Mimmi ei sellaista missään vaiheessa osoittanut, se oli sillä tavalla epämarsumainen. Mimmi innostui aina ruuasta ja tukiruoasta aivan erityisesti ja repi vielä viimeisenä päivinään ruiskua kädestäni. Huvittavaa- aina sylissä oloa inhonnut marsu oli viimeisen vuotensa aikana oppinut oikein odottamaan syliin pääsyä, koska sai siellä suurinta herkkuaan. Ei kuitenkaan olisi mielestämme ollut oikein, että olisimme odottaneet, että Mimmi vietäisiin viimeiselle matkalle vasta kun se alkaa kärsiä, vaan halusimme sille hyvän lopun. Niinpä 27.2. Mimmi lähti vihreämmille niityille auringon laskiessa ja sai ennen sitä ison kasan tuoreruokaa, joka muuten oli ollut siltä pannassa koska sen vatsa ei sellaista enää kestänyt. Oli ihana katsoa miten innoissaan Mimmi söi kaiken sille tarjotun kuljetuskopassaan. Sitä eivät paljon heilauttaneet mitkään mahdollisesti vieraat tai pelottavat tilanteet, vaan se söi tyytyväisenä hississä, rappukäytävässä ja autossa viimeistä ateriaansa.

Olin pelännyt Mimmin menettämistä jo monta vuotta, tavallaan turhaan. Päätös oli todella vaikea, mutta koska se oli oikea, tunsin sen jälkeen lähinnä rauhaa. Olin myös saanut valmistautua tähän jo kauan. Nyt arki on myös paljon helpompaa kun Mimmin hoito ja siitä huolehtiminen ei vie enää huomiota. Ensimmäiset pari päivää olivat vähän vaikeita, kun välillä aitaukseen katsoessaan luuli vaistomaisesti näkevänsä siellä Mimmin, ja vasta sitten muisti ettei näe Mimmiä enää koskaan. Minulla on kuitenkin Mimmistä niin paljon hyviä muistoja vuosien varrelta että tavallaan se ei ole poissa, vaan tiedän aina mitä Mimmi olisi missäkin tilanteessa tehnyt.

Mimmi oli todella erityinen pieni marsu. Kooltaan se oli suunnilleen puolikas muista marsuistani, mutta luonteeltaan kenties suurempi. Se ei pitänyt kosketuksesta, sylissä olemisesta tai rapsutuksista lainkaan, mutta tykkäsi ihmisten seurasta kyllä enemmän kuin kukaan muu. Mimmi katseli aina ihmisten touhuja aitauksesta ja juoksi reunalla edestakaisin huudellen, kunnes sen luokse meni vaihtamaan kuulumisia, jolloin se kirputti mielellään sormia ja kiipeili käden päällä. Se ei pelännyt mitään ja oli usein niin rohkea että epäilin sitä joko kuuroksi tai sokeaksi, mutta ei se tainnut olla kumpaakaan, urhea vain. Sillä oli elämänsä varrella monta tilannetta, joissa lääkäritkin olivat varmoja ettei Mimmi selviäisi, mutta Mimmi selvisi sinnikkyydellään siitä huolimatta. Kaikesta en ole täällä edes kirjoittanut, ehkä vielä kirjoitan. Kun Mimmi tuli meille, asuin vielä Kokkolassa ja opiskelin. Näiden lähes seitsemän vuoden aikana on tapahtunut vaikka mitä - olen valmistunut, muuttanut Espooseen omaan asuntoon, mennyt kihloihin ja naimisiin.

Mimmistä kiitän erityisesti Aidaa, joka kasvatti näin loistavan pikkupersoonan, sekä eläinlääkäriasema Arkin henkilökuntaa, joka hoiti Mimmiä loistavasti aina kun oli tarve. Marsuhautausmaa kasvoi yhdellä kivellä lisää. Toivon että kesällä punarinta tekee pesän haudan yläpuolella olevaan pönttöön, sillä Mimmissä oli tiettyä yhteneväisyyttä tuohon ihmisiin uteliaasti ja rohkeasti suhtautuvan linnun kanssa.

Nyt meillä on enää kolme marsua: Pimu, Tipu ja Hulda, eikä lisää ole näillä näkymin tulossa. Pimu on juuri täyttänyt neljä, Tipu täyttää saman verran kesällä ja Hulda täyttää vasta kolme syksyllä. Kaikki kolme ovat terveitä ja pulleita marsunaisia, joten  toivottavasti meillä kuitenkin on marsuja vielä useamman vuoden ajan. Kohta on myös kevät ja kesä, ja koska nämä kolme rouvaa ovat terveitä, ne saavat myös kesällä nauttia ulkotuoreista ja ehkä myös siskon pihalla olevasta ulkoiluaitauksesta, kun säät sallivat. Muutamat ruohonkorret onkin jo nautittu lähes uskonnollisen hartauden vallitessa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti