Saammeko esitellä: Juurakon Hulda!

Juurakon Hulda s. 10.9.2016

No niin!
Olen halunnut kertoa tästä jo jonkin aikaa blogin puolella, mutta on ollut kaikenlaista - osittain ikävääkin, suurimmaksi osaksi mukavaa - härdelliä. Viime viikko vierähti Espanjassa, ja sormet ovat jo syyhynneet koneen äärelle, koska minulla ja karvanaisilla on uutisia. Kylässä on nimittäin uusi, pieni nainen: Juurakon Hulda!

Hulda on kotoisin Keravalta ja on syntynyt 10.9.2016. Rodultaan se on ihan tyylipuhdas risteytysväriltään silveragouti-white. Ihastuin Huldan ulkonäköön heti kun näin sen kuvan. Ensimmäinen marsuni Timppahan oli myös agouti (tosin golden), ja olen aina ihaillut agoutien kajalilla ympäröityjä suuria silmiä. Lisäksi Huldalla on ihan samanlainen nöpönenä kuin Timpalla oli. Huldan äiti on peruaanin näköinen mustavalkoinen pitkäkarvainen rusettihärpäke ja isä goldenagouti-white aby-tyyppinen herra. Pahoittelut kännykkäkuvanlaadusta, pyrin ottamaan parempia kuvia jossain vaiheessa! Hulda on luonteeltaan utelias, iloinen ja rohkeakin ja toistaiseksi syliin nostaminenkin on onnistunut ilman pakoon säntäilyä. Vauhtia riittä ja on ihana taas katsoa pikkumarsun ilospurtteja iltaisin <3.  Katsotaan mihin sen luonne tästä kehittyy!

Hulda on nyt ollut meillä vajaat pari viikkoa ja on kotiutunut kyllä hirmu hyvin. Oikeastaan kaikki on mennyt ihmissilmin jopa sujuvammin kuin aiemmilla uusilla tulokailla, koska kukaan ei ole edes kokenut tarvetta pomottaa Huldaa. Tietysti semmoista pientä alkuhässäkkää oli, kun tytöt huomasivat, että jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu ja kulkivat hetken varpaillaan toistensa ohi säpsyen äkillisiä liikkeitä. Kaikki kuitenkin kävivät heti toivottamassa Huldan laumaan pussailemalla sen silmiä ja korvia <3. Alla on video Huldan ekasta päivästä. Aika tyypillistä marsuilua, kun tavataan uusi lauman jäsen säpsyilyineen, nuuskimisineen, jähmettymisineen, pienine pomottamisineen ja pussailuineen <3. Kannattaa katsoa loppupuolelle asti, siinä tulee hyvin esiin Tyllerön ja Huldan kokoero!

Lauman aiempi juniori Tipu-papana oli tainnut ehtiä unohtaa että maailmassa on muitakin marsuja, koska se oli pari ekaa päivää aivan kauhuissaan Huldasta. Tipu kirkui suoraa huutoa kun Hulda liikkui aitauksessa, vaikka kaukanakin Tipusta ja sekosi hetkeksi yhtenä iltana ja alkoi sirkuttaa. Myöhemmin samana iltana Jimmy kuitenkin näki, kun Tipu uskalsi hiipiä Huldan lähelle ja nuolla sen silmät ja korvat ja sen sen jälkeen se tokeni. Hupsut marsut draamoineen.

Kuten huomaatte, olen päättänyt muuttaa hieman nimeämisstrategiaani marsujen suhteen. Eukko oli se aluperäinen syy miksi muut tähän asti on nimetty naissynonyymeillä (eihän se taida olla olemassa oleva sana, mutten tähän hätään parempaakaan keksinyt joten antakaa anteeksi :D). Nyt kun Eukko on poissa, halusin vähän muuttaa tyyliä, kun aikakausi laumassakin vaihtuu. Juurakon Huldahan on suomifilmeistä tuttu vahva naishahmo. En tiedä mistä tuo nimi päähän pätkähti, mutta minusta pieni harmaa tättähäärä vaan näytti ihan Huldalta.

Varastossa on jo useampi video pikku-Huldasta ja laumakavereista, mutta taidan julkaista ne pikkuhiljaa, jottei tule multimediaähkyä yhteen postaukseen.

Sunnuntaimeininkiä ja ihana lahja

Eukon poismenosta on nyt hieman yli kaksi viikkoa. Ikävä on kova, mutta jotenkin mieli oli paljon enemmän maassa, kun Eukko vielä eli, mutta tiesin, että sen asiat ovat huonosti. Tavallaan siis lopetus oli minulle huojennus, koska nyt ei tarvitse huolehtia siitä, että Eukko kärsii. Vaikea sitä kuitenkin välillä on käsittää, että Eukko ei tule muiden mukana ruokakupille, ja välillä sivusilmällä luulen Pimun golden-väristä peffaa Eukoksi, ja silloin vähän kirpaisee. Viime päivien upeat säät ovat ehkä myös vaikuttaneet mielialaan. Harmaan syksyisessä nuhrusäässä voisi olla vaikeampaa olla positiivinen kuin tällaisen väriloiston keskellä. Elämässä on puhaltanut myös muita positiivisia tuulia, joiden vaikutus pääkoppaan on hämähäkinseittejä hävittävä.

Kaikenkaikkiaan täällä siis menee kaikesta huolimatta hyvin. Myös marsujen hoito on inspiroinut kovasti. Haluan tehdä noiden viiden karvaystävän elosta mahdollisimman hyvää, koska koskaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Viisi kurkottavaa nenää, kiivaasti kohti kipittävät pikkukintut ja hupsut ahneet lörppäsuut piristävät aina takuuvarmasti, joten myönnän, että olen vähän hemmotellut neitejä herkuilla, joita tavoitellessaan marsut unohtavat luontaisen ujoutensa.

Marsut ovat olleet onneksi hyvissä voinneissa Mimmin viimesunnuntaista outoilua lukuunottamatta. En tiedä johtuiko se siitä, että Mimmi oli kiimassa vai oliko se jotenkin alamaissa Eukon takia vai jostain ihan muusta. Mimmi lopetti tuoreruokien syömisen yhtäkkiä kesken, ja kökötti apaattisena kopissa venkoillen oudosti välillä. Tutkin sen, ja huomasin, että mahassa oli vähän kaasua ja sen takapää ja virtsaputken suu olivat omituisen turvoksissa. Tietysti heti arvoin lääkärille lähtöä, mutta onneksi päätin seurata, sillä parin tunnin päästä Mimmi oli lähes normaali käytökseltään, ja turvotus oli yhtäkkiä kadonnut kokonaan. Erikoista. Seuraavana aamuna Mimmi oli jo tavanomaisen ylipirteä, mahtava itsensä.

 Sitten siihen pääasiaan: Sain maanantaina aivan ihanan paketin postissa! Meri oli päättänyt piristää minua lämmittävällä lahjalla (Merillä onkin myös neulomusblogi). Paketista paljastuivat pinkit voimasuat ja hartiahuivi sekä ihana ja hauska kirje <3. Otin heti käyttöön molemmat lahjat, sillä syksyn tullen meidän sisälämpötila putoaa aika paljon. Hymy säilyi naamalla kauan sen jälkeenkin, kun olin avannut paketin. Illan hämäryydessä on vaikea saada selvää sukkien hienosta sivupalmikosta, mutta siellä se on <3 Huomatkaa myös upea keltainen raita:

voimasukat <3 sekä Tyllerö ja (luultavasti) Tipu vas. ja Pimu oik.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Eukko (Maailman Eufori) 27.10.2010 - 16.9.2016

Hyvästi, rakas Eukko.

Eukko tuli meille syyskuussa 2012 Akan kanssa ensimmäisinä marsuinani tauon jälkeen. Ennen meille tuloaan Eukko oli saanut kaksi isoa poikuetta, joista jää maailmaan paljon Eukon näköisiä lilac-abyja.

Eukko oli aina laumansa pomo. Alussa Akan kanssa se ei joutunut asemaansa paljon todistelemaan, mitä nyt tyrkki sitä pois ruokakupilta. Kun Mimmi tuli pari kuukautta myöhemmin laumaan, Eukosta kuoriutuikin yhtäkkiä tiukka pomottaja. Kaipa sen piti tehdä selväksi omituiselle yli-itsevarmalle tirriäiselle, kuka määrää kaapin paikan. Sittemmin Eukko ei ole pahemmin joutunut todistelemaan valtaansa eikä kiusaamaan ketään. Sen luonne pehmeni iän myötä paljon. Kaikki kunnioittivat sitä ilman mutinoita, ja sille annettiin aina tilaa. Vaikka Eukko oli mukavuudenhaluinen, eikä yleensä puuttunut kitinöihin, se kävi kuitenkin aina ratkaisemassa pitkään jatkuneet kiistat. Pitkään se jaksoi seurata sivusta muiden kähinöitä, mutta pinnan pettäessä aina yksi väliintulo riitti pistämään lauman ruotuun. Viimeinen vuosi blondien munasarjakystaleikkauksen jälkeen oli hyvin rauhallinen ja sopuisa, ja Eukko sai keskittyä siihen, mitä se eniten rakasti: syömiseen ja nukkumiseen. Erityisesti lekottelu oli Eukon rakas harrastus, ja se löysi ja omi itselleen parhaat ja pehmeimmät makuupaikat.

Eukko otti itsensä aina hieman vakavasti, ja koetti kaikissa tilanteissa säilyttää arvokkuutensa oikean leidin tavoin. Tuoreruoan kuikutukseen Eukko alkoi osallistua vasta vanhemmiten, hieman koomisin tuloksin. Kyljet kyllä liikkuivat komeasti, mutta suusta kuului pelkkää pihinää ja kähinää ja usein jälkijunassa, kun muut olivat jo lopettaneet. Eukon ilme oli liikuttavan toiveikas joka kerta, kun se kuuli rapinaa tai muuta ruokaan viittaavaa ääntä. Sillä oli äärimmäisen söpö tapa kurotella kaulaansa äänten tai herkkujen suuntaan pysyen muuten paikallaan. Eukko ei koskaan turhaan hötkyillyt. Vanhuusaikoinaan se tuli majesteetillisesti viimeisenä kaikessa rauhassa ruokakupille, kuin näyttääkseen muille, kuinka tosimarsu toimii. Ja herkut se tiesi saavansa aivan hyvin lempikoppiinsa suoraan suuhun, kun jaksoi hieman odottaa, että muut ovat seisoneet päällään ja kaakattaneet laumassa kuperkeikkoja tehden saadakseen namupaloja. Lempikoppi oli tietysti se, missä pystyi syömään suoraan makuultaan kahden heinäseimen välissä.

Eukko toi mieleeni jonkinlaisen pienen mukavuudenhaluisen peikon. Sillä oli hassut karvaiset eri tasoilla lerpattavat korvat, ihanat punaiset mulkosilmät, joista näkyi aina hieman hupsusti valkoista reunoilta, pörröinen kaunisvärinen turkki ja takapuolen päällä keikkuva voitontöyhtö.
Ja aina papana varpaiden välissä.

Nämä kuvat Jimmy otti Eukon viimeisenä päivänä. Ostin tuon kuvassa näkyvän mikrokuituhanskan Eukolle, jotta sillä olisi mukavampi olla.

Hei hei, Eukko. Pidä laumaa silmällä pilven reunalta <3.

Eukon kanssa viimeiselle matkalle

Tänään lähdemme Eukon kanssa illalla viimeiselle matkalle.

Tukitoimet eivät enää parantaneet Eukon oloa. Kipulääkkeestä huolimatta sen pissaaminen kävi koko ajan vaivalloisemmaksi ja nyt parin viimeisen päivän aikana selvästi kivuliaaksi, koko ajan enemmän. Antibiootin lopetin, kun Eukon maha meni sekaisin, mutta ruokahalu eikä mikään muukaan siitä lainkaan parantunut. Ajattelin, että huono ruokahalu hyvällä tuurilla olisi ehkä antibiootin syytä, mutta luultavasti kyse on kasvaimen aiheuttamasta tukalasta tunteesta, mahdollisesti kivulloisuudesta. Se liikkuu paljon vähemmän kuin ennen, ja silloinkin takapää kummallisesti ylhäällä kömpelösti. Ehkä se aristaa virtsarakon aluetta. Eukko ei selvästikään pysty lepäämään levollisesti, vaan kököttää jalkojensa päällä pystymättä kunnolla makaamaan.

Herkut kyllä kiinnostavat, ja Eukko tulee hakemaan osuutensa tuoreruoista ja pelleteistä ja maistelee usein heinääkin, vaikka suu selvästi liikkuu hitaasti. Paino on laskenut huomattavasti tukiruokinnasta huolimatta. En viitsi Eukkoa kiusata yöllä tukiruokinnalla, mutta päivisin olen ruokkinut sen 3-5 kertaa, vaikka jotain se saa kyllä itsekin syötyä. En halua, että sillä on vielä vatsakin kipeä kaiken muu lisäksi. Olen laittanut aitaukseen paljon pehmeitä makuupaikoja ja tarjoillut usein herkkuja, jotta Eukon viimeiset hetket olisivat mahdollisimman mukavia.

Nyt on hyvä hetki lähteä, ennen kuin kipu muuttuu kovemmaksi. En halua odottaa, että Eukko ihan selvästi kärsii, ennen kuin vien sen eutanasiaan.

 Laumakaverit  ovat olleet todella mukavia ja lempeitä Eukolle. On ollut todella liikuttavaa huomata, että ne ymmärtävät mistä on kyse. Eukko on käynyt nuolemassa ihan kaikkien silmät ja korvat, mikä on poikeuksellista. Se lepäilee usein Hupakon kyljessä kiinni hoitaen sen turkkia ja nojaten nenää sen kylkeen. Ehkä Hupakon olemus rauhoittaa tai lohduttaa sitä, eikä Hupakko ole ajanut sitä pois, vaikka tavallisesti kukaan mun marsuista ei ole kiinnostunut nukkumaan kylki kyljessä. Tai sitten Eukko ajattelee, että Hupakosta isoimpana ja lihavimpana tulee seuraava laumanjohtaja ja se antaa sille vinkkejä :).

Kirjoitan tämän tekstin hieman jäsennelläkseni ajatuksiani. Olen ollut koko viikon todella surullinen, kun olen tätä päätöstä tehnyt. Marsujen (ja ehkä kaikkien eläinten) omistamisessa tämä on se surkein osuus, kun pitää tehdä näin vaikeita päätöksiä, joissa ei ole oikeaa ja väärää.

Leikkaustakin kyllä harkitsin, ja meinasin kallistuakin siihen vaihtoehtoon, mutta tulin siihen tulokseen, että Eukko on liian heikko ja vanha. Leikkauksella se saisi ehkä vuoden tai korkeintaan kaksi elinikää, mikä sinänsä on pitkä aika. Mutta mahdollisuus siihen, että leikkaus onnistuisi, eli löytyisi leikattavissa oleva kasvain, joka ei ole levinnyt, Eukko selviäisi heikossa kunnossa anestesiasta, ja toipuminen onnistuisi, mikä ei ole Eukon ikäiselle ja kuntoiselle yhtään selvä asia, on ihan häviävän pieni. Kaikista todennäköisimmin kasvain on hankalasti kiinnittynyt ja anestesia liian suuri riski. Noin heikkokuntoisen eläimen jälkihoito olisi todella haastavaa. Olisi kauheaa altistaa Eukko kokemukselle, josta se ei lopulta selviäisikään, vaan olisin aiheuttanut sille vain ylimääräistä tuskaa. Marsuhan ei voi valita, mutta pohtiessani asiaa tulin siihen tulokseen, että lähtemällä leikkaukseen olisin ajatellut lähinnä itseäni, ja vältellyt omaa luopumisen tuskaani, kuin ajatellut Eukon parasta.

Eukko on elänyt jo pitkän, täyden elämän, ja olen velkaa sille hyvän lopun ilman suuria tuskia. Aion olla sen kanssa lopetuksessa. Onneksi myös Jimmy tukee minua ja suree Eukkoa kanssani. Myös muu perheeni ja ystäväni ovat olleet tukena ja ymmärtäneet, eivätkä vähätelleet suruani tämän asian kanssa. Olen siitä hyvin kiitollinen, koska tiedän, että kaikilla näin ei ole.

Hyvää matkaa, Eukko-rakas.

Eukko ja Hupakko <3

Eukko sairastaa

Synkempiä kuulumisia pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Lähdin hieman yli viikko sitten lomalle Italiaan, ja heti ensimmäisenä päivänä marsuja hoitanut serkkuni laittoi viestin, että Eukko pissaa verta. Olin jo pidempään ihmetellyt Eukon pissasta märkää ja jopa rastoittunutta takamusta ja pessyt sitä säännöllisesti. Olin laittanut asian vanhuuden piikkiin, kun paino ja kaikki muukin oli säilynyt normaalina. Onneksi olin muistanut mainita Eevalle asiasta, ja hän nopeasti olikin huomannut, että verenpissijä on juuri Eukko.
Tietysti tällaiset jutut tapahtuvat, kun on viikon verran poissa pelistä ja kaiken lisäksi lauantaina kaikkien muiden kuin päivystyspaikkojen sulkeuduttua. Verta ei tullut kovin paljon, ja Eukko oli kivuton, pirteä ja söi normaalisti, joten (riskillä kyllä, myönnetään) päätimme seurailla tilannetta. Viikonlopun ajan tilanne pysyikin onneksi samana, ja tilasin maanantaille ajan lähieläinlääkäriin.
Yllätys oli aikamoinen, kun sieltä soitettiin, että Eukko on ultrakuvien perusteella TIINEENÄ... No, sehän ei tietenkään ole mahdollista. Olin soittanut klinikalle etukäteen ja selittänyt juurta jaksain tilanteen, Pyysin puhelimessa antibiootteja ja ultraamaan kivien varalta.  Ilmeisesti tieto oli jäänyt johonkin puolitiehen. Tietysti tilanne on sekava, kun ei ole itse paikalla, mutta vähän pakkasi turhauttamaan, kun näin erikoisia diagnooseja annetaan 6-vee mummomarsulle... Kunnollista näkymää ei oltu ultralla saatu, mutta onneksi antibiootit annettiin mukaan, vaikkei pissaa oltukaan tutkittu.

Viikon kuuri meni lähes kokonaan poissaollessamme. Palasin sunnuntaina hakemaan marsut kotiin. Onneksi Eeva asui vanhempieni talossa, johon olin marsutkin vienyt, joten lääkitseminen kahdesti päivässä ei ollut ongelma, ja Eeva olikin selvinnyt siitä hienosti. Eukko on kyllä kiltti mussu.

Virtsan verisyys ei kuitenkaan kuurista huolimatta ollut hävinnyt mihinkään, joten vein Eukon uudestaan lekuriin maanantaina, tällä kertaa Johanna Raulion luokse Vantaalle. Perusteellisesta ultraamisesta huolimatta Eukon virtsarakkoa ei saatu kuviin lainkaan, vaikka nesteytettiin ja annettiin nesteenpoistolääke, jotta typötyhjään rakkoon saataisiin nestettä. Mitään kohtukasvaimeen tai munasarjakystiin viittaavaa ei näkynyt, eikä lääkärin mukaan veri tuli selvästi rakosta, eikä vulvasta, sillä virta on tasaisesti värjäytynyttä. Todennäköisesti rakko ei näkynyt kuvissa siksi, että siellä on valitettavasti kasvainta. Samaan viittaisi se, että virtsaaminen ei näytä olevan Eukolle erityisen kivuliasta. Isot kivet (toinen mahdollinen syy verivirtsaisuuteen) aiheuttaisivat paljon kipua, kasvain sen sijaan ei välttämättä juurikaan, vaikka vuotaisikin verta. Yksi syy sille, miksi Eukon takapää on ollut pissainen voisi olla se, että kasvain täyttää rakkoa suurelta osin, ja siksi Eukko virtsaa pieniä määriä usein.

Tämä kaikki käy järkeen, mutta ainoa tapa varmistua asiasta olisi leikata Eukko ja katsoa rakkoon. Lääkäri sanoi, että on suuri mahdollisuus siihen, että kasvain ei ole leikattavissa, että se esimerkiksi kasvaa pitkin virtsarakon seinämiä. Myös järki sanoo, ettei leikata kannata. Eukko on lähes kuusivuotias ja laihtunut nyt sairauden aikana yli sata grammaa, eli yleiskuntokin on kovin huono. Sydän kuitenkin yrittää vähän esittää, että josko Eukon yleiskunto saataisiin kohoamaan kipulääkkeellä (saimme sen vasta nyt, aiempi lääkäri ei määrännyt) ja ruokahalun buustaamisella, niin leikkaus voisikin olla vaihtoehto. Se olisi ainoa keino pidentää Eukon elämää. Kasvaimen kanssa ei luultavasti pitään enää eletä elämisen arvoista elämää. Johanna Raulio sanoi olevansa kovin kiinnostunut leikkaamisesta, ja toki teorian tasolla itsekin kannatan sitä (leikkaaville lääkäreille saisi lisää kokemusta, jos ihmiset leikkauttaisivat marsujaan enemmän), ja sanoi, että jos avatessa todetaan, että vaiva ei ole leikkaushoidettavissa, minulle koituisi leikkauksesta vain lopetuskulut, eli rahallinen satsauskaan ei olisi hirveän suuri. Raadollista ajatella rahaa tällaisessa asiassa, mutta en voi väittää etteikö sekin olisi yksi päätöksiin vaikuttava tekijä.

Eniten tässä tilanteessa kuitenkin haluan taata Eukolle mahdollisimman hyvän loppuelämän riippumatta siitä, miten pitkä se on. Lääkäri sanoi, etteivät ainoat vaihtoehdot tässä tilanteessa ole leikkaus tai välitön lopetus, vaan Eukon tilaa voi seurailla vielä kotona, jos kunto ei romahda. Kunpa vain joku osaisi kertoa, miten tässä tulee toimia, mutta oikeita vastauksia ei kai ole.

Itkin jo koko maanantain ennen lääkäriä, kun ajattelin, että lääkärireissu saattaisi samalla olla Eukon viimeinen matka. Annoin marsuille ennen matkaan lähtöä tuorekasan vähän niin kuin hyvästeiksi laumalle, että ne saisivat ainakin vielä kerran tehdä jotain mukavaa kimpassa, varmuuden vuoksi. Kun nyt katson aitaukseen, niin Eukko näyttää vaisulta, eikä useinkaan lepää rauhallisesti, vaan kököttää enemmän. Kipuvinkunaa ei kuulu, mutta ei tuo näky oikein sydäntä lämmitä. Ruoka vielä maistuu, vaikka vähän hitaasti, mutta erityisesti herkut uppoavat ja maailman meno kuitenkin vielä kiinnostaa. Toistaiseksi jatkamme siis vielä antibioottikuurilla ja kipulääkkeellä. Ei voi tietää, miten tilanne edistyy. Uskon, että pian on kuitenkin päätösten aika. En missään nimessä halua, että Eukko joutuu kärsimään.

Voi minun ihanaa Eukkoani. Vadelmasilmäinen, kirjavaturkkinen lempeä vanhus, rautainen ja oikeudenmukainen laumanjohtaja, hieman vakavasti itsensä ottava sohvaperuna. Inhoaa kylpyjä ja harjaamista, rakastaa kuivattuja herneitä. Ei ole toista samanlaista. Yhteistä matkaa meillä on jo neljä vuotta takana, ja olisinn toivonut, että pari enemmänkin olisi vielä tulossa. Fiilis on tällä hetkellä aika toivoton.



(Jos jotakuta kiinnostaa niin sikiöpusseiksi aiemmin luullut jutskat taisivat olla ihan normaaleja suolenmutkia. Myönnetään että tuo oletettu tiineys nauratti jopa murheen keskellä.)

Kesäkuulumisia

Piipahdan täällä blogin puolella huikkaamassa, että täällä meillä nautitaan kovasti kesästä. Rakensin siskon kanssa toukokuussa tällaisen päiväkäyttöön sopivan ulkoiluaitauksen parista poikkaistusta kasvatuslaatikosta, kompostikehikoista, rimasta ja verkosta. Marsut ovat käyneet nyt tuolla ehkä viitisen kertaa laiduntamassa ja nauttimassa hyvistä säistä. Ihan joka päivä marsut eivät tuolla voi olla, koska aitausta ei voi siirtää, ja ruohikon pitää saada elpyä virtahepoinvaasion jälkeen ;). Lähellä aitausta pitää toki pysytellä, koska hökötys ei kestäisi päättäväistä kissan tai koiran hyökkäystä. Annan piha on kuitenkin aidattu joka suunnasta, joten suhteellisen turvallinen se on sijainniltaan. Toissa kesänä ostettu Bilteman kissanputki on muuten edelleen iso hitti. Noita vaan ei taida sieltä enää saada, vai saako? Muualta saa toki vastaavia myös, muttei noin halvalla taida missään olla.

Muutoinkin marsuille kuuluu hyvää ja ulkotuoreet tietysti maistuvat hvyin joka päivä, vaikkei ulkoilemaan aina pääsekään. Säilytän muuten ulkotuoreita kannellisessa isossa salaattilingossa. Suosittelen! Tuohon linkoon mahtuu neljän tai jopa viiden päivän satsi tuoretta, joten joka päivä ei tarvitse rämpiä sateessa, jos säät eivät suosi :). Lingossa tuoreet säilyvät vieläpä tosi hyvinä, ihan vastakerätyn näköisenä, kun pesun jälkeen linkoaa ylimääräiset vedet pois, mutta kosteutta jää riittävästi, jotta kasvit eivät nuupahda. Tietty jotain vitamiineja saattaa säilytyksessä hävitä, mutta suhteellisen hyvin säilyy ulkonäöstä päätellen.

Tänä kesänä ruokalistalla on erityisesti paljon erilaisia ruohokasveja, voikukkaa, ratamoa, siankärsämöä, pihatataria, jauhosavikkaa, poimulehteä, virnoja apilaa ja maitiaista. Pihasauniota ja päivänkakkaraa aion testata, jahka ne ilmestyvät jostain myöhemmin kesällä. Mesiangervokin voisi olla hauska kokeilla. Vuohen- ja koiranputki tai maitohorsma eivät meidän marsuille oikein kelpaa, vaikka testattu on. Olen myös tutkinut uusia kasveja kokeiltavaksi Villivihannekset-sovelluksesta puhelimesta. Tästä buumista on hyötyä marsuilijallekin, vaikka monet näistä kasveista onkin mulle tuttuja jo entuudestaan.

Ihana kesä!

Pitkään on täällä blogin puolella ollut hiljaista, hui! Tähän ei liity sen suurempaa dramatiikkaa, kuin että olen todella intohimoinen kesäihminen. Kun aurinko vähänkin paistaa, mua ei saa sisällä pysymään mitenkään :). Marsutkin ovat saaneet nauttia alkavasta kesästä tuoreruoan muodossa vapusta alkaen. Tapansa mukaan jatkuva kuikutus, joka tästä huumasta johtuu, ja jonka voi laukaista mikä tahansa ääni, ottaa hieman hermoon, vaikka ymmärränkin tyttöjen innostuksen. Toissa yönä alkoi kuorolaulu, kun vesimuki kolahti tiskipöytään kolmen aikaan yöllä sysipimeässä, kun kävin juomassa..

Pientä draamaa on marsumaassa ollut, sillä kaksi lääkärikäyntiä on sisältynyt tähän blogin hiljaiseen jaksoon.

Edellisessä postauksessa mainitsinkin jo Hupakon tikkireaktion jatkuneen tavanomaista pidempään. Nyt on vihdoin mahassa oleva "kupla" hävinnyt, ja Hupakko on entistä ehompi. Kävimme Arkissa näyttämässä  Hupan mahassa ollutta haavaumakohtaa, jonka syy ei ihan selvinnyt. Yksi mahdollisuus on pistosreaktio. Kohdassa olevaan sitkeään tulehdukseen saatiin kuuri vanhaa kunnon Canfite vetiä, joka nykyään on näköjään nimeltään Saniotic vet. Arkissa meiltä ei maksutettu kuin pelkkä vastaanottomaksu ja lääkkeen hinta, koska kyseessä katsottiin olevan veilä leikkauksen jälkihoitoa. Todella reilua siis!

Yli viikon verran haavaa sai voidella aamuin illoin ennen kuin iho oli kokonaan parantunut ja sileä, joten melko syvällä tulehdus oli. Hupakko on kyllä superhelppo hoidettava, kun kestää kaikki hoitotoimet hienosti venkoilematta. Nyt karvat ovat kasvaneet masuun takaisin. Hupakon runsas karvanlähtö oli Maarit Koiviston mukaan todennäköisesti hormonitasojen muutoksen syytä. Myös Tylleröllä on pieniä hormonioireita korvissa, joiden iho hilseilee, mutta turkki sillä on kyllä hirmu hieno.

Olen edelleen tosi tyytyväinen, että leikkautin tytöt. Niiden elämänlaatu tuntuu parantuneen, ja Tylleröstä on tullut oikea mussukka, kun ei hormonimyrsky enää aiheuta kiukkua ja kiimahuuruja. Koko lauma tulee entistä paremmin toimeen ja viihtyy nykyisin selvästi lähempänä toisiaan lepäillessään. Sekä Hupakko että Tyllerö saavat riemuhepuleita heinänannon yhteydessä ja muutenkin, mitä ei kyllä aiemmin tapahtunut. Hupakon painoa en ole kyllä saanut kovasta yrityksestä huolimatta laskusuuntaan, mikä rasvamaksan tähden tietysti huolestuttaa. Vinkkejä marsun treenaamisesta bikinikuntoon otetaan vastaan ;)!

Jos Hupakko on helppo hoidettava, niin Mimmi ei totisesti ole. Jimmy huomasi kiirastorstain aattoaamuna, että Mimmi pitää toista silmää kiinni, ja hän saikin luomen alta ongittua pois ison heinänpätkän. Heinä oli siellä varmaan koko yön ollut, koska illalla olin täyttänyt heinäseimet, ja Mimmillä on paha tapa hyöriä ja pyöriä suoraan pussin alla tapahtumien keskipisteessä, ja tietysti sen päälle varisee paljon heinäpölyä ja ties mitä pätkiä. Nyt olen yrittänyt pitää Mimmiä kädenmitan päässä heinänjaon yhteydessä, mutta vaikeaa se on, kun pieni pöljä ei tajua omaa parastaan...

Noh, joka tapauksessa huomasin heti kun Jimmy tuli hakemaan mua katsomaan, että silmä oli hieman jo samea eikä edelleenkään kunnolla auki. Soitin heti tietysti Arkkiin, koska vaikka tilanne ei näyttänyt vielä kovin pahalta, niin halusin ajan ennen pyhäpäivää, sillä silmävaivan kanssa on todennäköistä joutua päivystykseen, jos ei heti hoidata. Arkissa ei ollut aikaa, mutta sain ajan Tassuasemalta, jota mulle Arkista suositeltiin. Olisin voinut Sovetiinkin soittaa, mutta halusin kokeilla uutta paikkaa. Inka Falck, joka hoiti Mimmiä on ollut myös Arkissa töissä, ja hän oli kyllä selvästi tiesi tosi paljon marsuista.

Sain ajan siis heti iltapäivälle, mikä olikin tosi hyvä, koska silmän tila paheni huomattavasti päivän edetessä. Kovakalvot turposivat kovasti, eli silmän reunoilta tursusi valkoista matskua. Sameus voimistui myös. Olen iloinen että toimin nopeasti ja sain ajan samalle päivälle, koska aluksi tosiaan tilanne ei näyttänyt kvin kummoiselta ja vähän ajan varattuani epäilin, että onko käynti tarpeellinenkaan. Yritin ennen lääkäriin lähtöä saada Mimmiltä myös pissanäytettä, jotta saisin kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska se juo nykyisin vielä enmmän kuin ennen, mutta eipä se tietenkään suostunut pissaamaan. Sen sijaan sain kaksi mojovaa hampaanjälkeä käsivarteen, kun Mimmi puri mua, kun yritin saada sitä pissaamaan rapsuttamalla sitä selästä, mitä se vihaa (Mimmi protestipissaa yleensä herkästi). Sitä saa mitä tilaa.. Lääkärissä Mimmi onneksi pissasi tapansa mukaan välittömästi, kun lääkäri vähän tutki sitä. Stiksissä ei onneksi näkynyt mitään muuta poikkeuksellista, kuin että pissa on tosi laimeaa, koska marsu tosiaan juo paljon. Ei siis tulehdusta tai merkkejä diabeteksestä tai maksa- tai munuaisviasta. Ehkä jokin piilevä syy lipittämiselle on, mutta ei ainakaan vielä selvinnyt.

Silmästä paljastui värjäyksen yhteydessä ihan tosi iso haava sarveiskalvossa, jota heinä oli hangannut, lähes koko iiriksen kokoinen, ja Mimmi sai Oftan Akvakolia 10 päivän kuurin ja kipulääkkeen lääkärissä, koska aristi silmää kovasti lääkkeen annon yhteydessä. Tassuasema ei ollut halvimmasta pästä, mutta pätevä ja 95€ oli mielestäni ok, kun sain Mimmin pissanäytteen samalla tutkitettua.

Sain kotona oppia, että voimakas reaktio silmätippaan saattoi myös liittyä Mimmin hieman kipakkaan luonteenlaatuun. Alun kuusi kertaa päivässä tehtävä tiputus oli aikamoista taistelua, koska Mimmi oli päättänyt, että senpä silmiin ei mitään töhnää tungeta. Mimmi on jotenkin niin hupsu ja ristiriitainen tyyppi. Se kirkui kurkku suorana, kun tippaa yritti silmään laittaa, mutta hamuili samaan aikaa kurpitsansiemenen paloja, joita annoin sille lahjoakseni sen suostumaan lääkkeenantoon. Pian se oppi pistämään silmän kiinni juuri, kun tippa ilmestyi pullon nokkaan ja ravistamaan päätään samalla hetkellä, jotta tippa varmasti menisi väärään paikkaan. Ja koko ajan suu hamusi kurpitsansiemeniä.

Viimeisinä päivinä opin huijaamaan Mimmiä siten, että pidin sitä istualtani vasen kylki mahaani vasten ja menin itse siitä selälleni makaamaan sohvalle. Näin Mimmi ei huomannut olevansa kyljellään, koska siihen se ei tavallisesti todellakaan suostu. Sillä tavalla sain tiputettua tipan kätevästi ylhäältä päin suljetun silmän päälle, jota sitten raotin, jotta tippa meni sarveiskalvolle asti. Onneksi hankalasta lääkkeenannosta huolimatta silmä oli jo lähes normaali kuurin viidentenä päivänä.

Tämän lisäksi olen rakentanut siskon kanssa hänen pihalleen marsuille ulkoaitausta päiväkäyttöön. Se on tehty kahdesta isosta istutuslaatikoista ja rimarakenteesta, joka päälle kompostikehikoista on tehty katto. Sisälle pistettiin hyvä kerros multaa ja ruohikonsiementä, joka onkin jo mukavasti lähtenyt kasvamaan. Pitänee vissiin jaksaa ottaa kuviakin, jotta kaikista postauksista ei tulisi tällaisia tylsiä romaaneja..

P.S. Vaihdoin muuten juuri pari päivää sitten marsujen matot. Liekö ennätysaika, kun samat matot olivat käytössä kaksi kuukautta. Vieläkään ne eivät näyttäneet kovin pahoilta, mutta alkoivat olla aika tunkkaisia.